maanantai 1. helmikuuta 2016
Kirja, jota Ihana Kirjastotäti ei voi unohtaa...
Tänään oli monenmoista, mutta ainakin tintit laulavat jo kevättä ja valon määrä on kasvanut. Koska en saa mihinkään nyt kiinni, teen vähän sitä ja sitten vähän tuota, päätin noutaa omasta lähikirjastostani, Säynätsalon kirjastosta, jonkun dekkarin ja otin samalla yhden muunkin kirjan. Siinä tuttavallisesti tiskiin nojatessa aloin jutella Ihanalle Kirjastotädille Tiiulle (nuori ja kaunis!), että olen Linnuntien ja Kotiinpaluun jumissa: Nuo kirjat jäivät minuun. Hän katsoi minua ja totesi, että hänellä on yksi kirja, joka jäi häneen. Tauko. Päässäni allkoi kulkea nauha kirjoista, jotka joskus tulevat olemaan listalla Blogini Unohtumattomat! Ja sieltä se sitten häneltä tuli, yksi niistä, joita minä eikä hän voi unohtaa:
Delpihe de Viganin Yötä ei voi vastustaa
Kirjat ovat siltoja. Se yhteys siinä, katse ja vahva kokemus, jonka kirjasta olimme saaneet, tuollaiset hetket ovat niitä, jolloin tajuaa, miksi joskus ei jaksa kuin samoilla aalloilla olevaa. On niin mahtavaa, että joku tajuua, ymmärtää sanoitta. Ei tarvitse inttää mistään. Se on siinä ja piste.
Tulipahan yksi tekemätön työ taas valmiiksi: Nyt sain de Viganin kirjan vihdoinkin tilattua omaksi. Jotkut kirjat vain pitää omistaa.
Kohta Tikkurilan maalia sävy Pioni taas suditaan. Ei riittänyt vanhojen vuonna koivu ja tähti hankittujen ruokapöydän tuolien maalaus, eikä minun sallita sutia takan näkyvää takkahuoneessa asuvaa sivustavedettävää pinkiksi, mutta meillä on ruskeita '50 luvun tuoleja, jotka lapsuudessani olivat valkoisia, nyt ne ovat tummaksi lakattuja, joten ensin vähän hiontaa. Tuolit ovat sellaisia kaarevaselkäisiä ja vähän fiinimpiä kai, mutta niistä tulee osa kodin pehmennystä eli en hae täydellistä sisutuslehtikotia, vaan country&cosy. Tässä näette mitä Lily Francoise on saanut aikaan pinkeillä tuoleilla:
Näyttää tosi kivalta ja tässä melkein alkaa odottaa pöydän kulumista...
Tässä tuoliemme uudet tuulet jutusta Tuumailua ja tuunailua ja jatkoa seuraa.
maanantaiterkuin
Leena Lumi
Monday, Monday
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
Joskus mietin, miten olisi käynyt, jos olisimme jatkaneet
samaan tapan. Emme olisi tapailleet, vaan pelkästään jutelleet puhelimessa.
Joskus pohdin, olisiko se ollut viisainta. Ajatella, jos me olimme silloin
onnellisillamme, kun tulevaisuudentoiveet olivat suurimmilllaan ja arki
enimmäkseen kaukana poissa. Aikana ennen turvakodin perustamista, seksiä,
muuttumista siksi kummalliseksi pariskunnaksi, joka nukkui erillään riideltyään
siitä, pitääkö ostaa ekologisesti
viljeltyä kahvia vai ei. Jos olisimme pitäytyneet puhelinkeskusteluissa, suhde
olisi ehkä toiminut. Puhuimme tuntikausia ja minusta tuntui kuin sanamme
olisivat aukoneet aivoistani sopukoita, joita en ollut käyttänyt vuosiin.
Jonas Hassen Khemirin kolmas suomennettu teos Kaikki se mitä
en muista (Allt jag inte minns, Johnny Kniga 2016, suomennos Tarja Lipponen) on
ollut mediassa esillä niin paljon, että kohina suorastaan häiritsi. Nollasin itseni, aloitin kuin ei mistään ja
kukaan ei saanut enää tulla August-palkitun kirjan ja minun väliin!
Kaikki se mitä en muista keskittyy kaikellaan minäkertojan
kautta löytämään selitystä ystävänsä Samuelin odottamatomaan kuolemaan. Hän
haastattelee heidän yhteisiä ystäviään ja tuttujaan, myös vähemmän tuttuja ja
aikoo kirjoittaa tapahtumista kirjan. Mitä pidemmälle ystävien kertomukset
etenevät, sen selvemmäksi käy, että kaikilla on oma totuutensa. Jokaisella on
oma subjektiivinen näkökulmansa, mikä johti mihinkin. Ja kuinka olisi käynyt,
jos ei sitä ja tätä olisi tapahtunut sen ja sen kanssa.
Khemirin tyyli oli minulle helppo, vaikka kirjailija ei
kerro kuka kulloinkin on äänessä. En tiedä, mistä se tieto tuli, valui...että
tiesi, millon puhuu Pantteri, milloin Samuel, Laide tai...Pidin tuosta tavasta
kertoa näin. Kuolen puuduttaviin dialogeihin, joissa
koko ajan joku sata kertaa ’sanoo’ tai ’kysyy’. Siitä ei Khemirin kanssa ollut pelkoa. Ihastuin eri näkemyksiin jo
katsoessani kaksi tuotantokautta sarjaa The Affair, jossa tosin katsojalle
annetaan nimi, kenen näkökulma on vuorossa, mutta sama tilanne nähdään ihan erinä riippuen kertojasta. Kokonaisuutena Khemirin tarinan kokee särjettynä peilinä, jossa sen palaset kuiskivat omia tarinoitaan
ehdottomina totuuksina.
Sitten hänen levottomuutensa. Aloin hermostua siitä, ettei
Samuel voinut olla rauhassa, ottaa hetkestä kiinni, vaan ajoi aina takaa
seuraavaa kokemusta. Hän oli jotenkin itsekeskeinen, aina oli kyse hänen
kokemuksistaan, hänen muistoistaan. Ei koskaan kenenkään muun.
Kirjan henkilöt ovat ruotsalaisia toisen polven
maahanmuuttajia, jotka kuitenkin omalla tavallaan elävät yhteiskuntaa yhteiskunnassa. Toiseus on läsnä
muistoissa, suvun kielessä, jopa arabian eri murteissa sekä hämmentävässä
irrallisuudessa, joka ei ole vain nuoruutta. Juuret ovat vasta ilmajuuria,
herkkiä irtoamaan, hankalia vahvistumaan tietyn asettumisen rauhan puttuessa.
Khemirin kirjailjaäni on tyylikäs huolimatta runsaista puhekielisistä ilmaisuista. Niitä ei melkein edes huomaa upotessaan todistajien
kuulemisiin. Kirjan jännite oli minusta alussa vahvempi eli luin noin puoleen
väliin miltei hengittämättä odottaen suurta, kokoavaa draamaa, sellaista
kliimaksia, joka olisi sekä paljastanut totuuden muuntelijat, että tehnyt
Samuelista kiinnostavamman. Koska Samuel oli Samuel loppuun asti ja vähän
kaikkien kanssa eri, odotin kirjailijan itsensä hyppäävän tarinan tehostajaksi. Hänestä olisi voinut tulla se superliima, jolla peilin sirpaleet koottaisiin
näyttämään Samuelin kohtalo sellaisena kuin se tapahtui. Koska Drama King ei
puuttunut peliin, Samuelin kohtalo jää koskettamaan oudon vähän. Tässä kohtaa tuli mieleen, että niin tyylikäs
ja tavallaan hirveän täydellinen kuin tämä teos onkin, sille olisi ollut taikaa
ripaus Julian Barnesin kirjasta Kuin jokin päättyisi. Barneskin kirjoittaa
muistamisesta, unohtamisesta, muistojen muuntumisesta vuosien myötä, mutta
emmekö me lopultakin haluaisi nähdä sen todellisen peilin heijastuksen vaikka se satuttaisikin?
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Omppu Tuijata. Kulttuuripohdintoja
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Omppu Tuijata. Kulttuuripohdintoja
perjantai 29. tammikuuta 2016
-tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä...
-tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi
ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia
painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö
- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella. Valitut runot 1942-1985 (WSOY 1988)
kuva Chagall
torstai 28. tammikuuta 2016
Maalla, tuplajumia, papusoppaa, lettuja, unelmia ja lumen visiittiä
Ostin tammikuun Maalla -lehden vasta nyt, kun olin unohtanut...Lehden ensimmäinen juttu kertoo Saaripalstan Sailasta. Juttu Myrskyluodon Saila on kiinnostava ja inspiroiva! Sailan sisustus on mielestäni just sellaista kodikkuutta, jota olen yrittänyt itsekin luoda, sillä funkkis on hyvästelty yhtä ruokaryhmää lukuunottamatta. Ihana tapetti Sailalla!
Muistatte ehkä kun kerroin viisi vuotta metsästäneeni tällaista kukkapöytää ja sitten äiti löysi Luvian torilta myyjän, joka pystyi toimittamaan yhden tällaisen. Muitakin oli, mutta niissä ei ollut lasista kukkahyllyä. Maalla -lehdessä on nyt kuva samanlaisesta ja siinä lukee, että 'klassikko toimii aina''. Tällainen rottinkinen kukkapöytä, leveys 80 cm, on saatavana 139 eurolla annansilmat.fi
Onnenpensaita odotellessa huomaa ajautuvansa monenlaisiin jumeihin kuin myös unelmiin. Nyt kun luin niin hyvän kirjan kuin Kotiinpaluu, olen kirjoitusjumissa. Teksti pakenee. Siis olen, kun muuta en voi. Toinen jumini on nyt niskat: Olen hyvä neuvomaan toisia niskajumpassa ja itse jouduin sellaiseen kun unohdin viikon ajaksi hyödyllisen jumppani. Olen tuplajumissa! Toisaalta olemme istuneet Vapaaherran kanssa tuntikausia takkahuoneessa kynttilöiden valossa puhumassa unelmiamme auki. Onhan niitä sinisiä unelmia aina pöydälle nostettu, mutta nyt kun kaikki peilautuu vasten kaivattua uutta koiruutta, olemme todenneet reiluudeksi sekä pientä karvapalleroa että itseämme kohtaan, elää reissu-unelmamme todeksi. Se tarkoittaa meillä viikkojen, seuraavaksi kuukauden poissaoloa, joten hyvästi vielä karvapallero siellä jossain...♥
Kovan ja pitkän pakkaskauden jälkeen saimme vihdoin lunta. Monta päivää oli todella kaunista, sillä en muista milloin puissa olisi ollut yhtä paksu kuura. Varjoliljat talventöröttävät alapuutarhassamme ja toivon pääseväni jo tänä vuonna tekemään niistä juttua tänne Olen myös aika täpinöissäni, sillä onnistuin viime suvena varsin hyvin nurmikon kadottamisprojektissani. Kun palasimme reissusta lokakuun lopulla, eräät unikot kukkivat vieläkin. Ne kukkivat itse asiassa marraskuun ekalle viikolle asti, joten onneksi, onneksi kotona on jo muutama siemenpussi varalta ja lähtö Viherlandiaan koittaa kohta! Kerron niistä enemmän, kun saan kuviakin mukaan.
Hernekeitto eli papusoppa on nyt valmista eli nauttimaan. Herkinkin vatsa kestää, kun keittää sitä tunteja ja itse en enää nauti tämän kanssa tuoretta ruisleipää. Leena Putkosen Superhyvää suolistolle! tästä vähän varoitteli, mutta jokaisen pitää itse testata omat juttunsa.
Jälkkärinä lettuja omilla mansikoilla, joita vielä riittää.
Seuraavakin Maalla -lehti on ostettava, sillä siinä on koukuttava juttu Pihavaja kesähuoneeksi. Eipä muuten, mutta epäilen, että kuva on just siitä kesähuoneesta. Tämän koukku on tuo käsintehdyistä tiilistä valmistettu seinä vai onko tuo peräti korsteeni...Ovatkohan nuo valkoiset kukat leijonankitoja, joita aikanaan kovastikin kasvatin 11-vuotiaana 4H-kerholaisena. Onko niitä valkoisenakin!
Kovin näyttävät kesyiltä kolmekymmentävuotta aviossa olleet tässä kuvassa, mutta sisäinen levottomuus palaa kuin tuli...
Mitä sille voi, jos sielussa jo kukkivat kesälumipisarat kuin lunta uhmaten!
torstaitunnelmin
Leena Lumi
Mysteriet
tiistai 26. tammikuuta 2016
Vainojen kirjat Leena Lumissa
Haluan nyt tuoda Teemakirjastooni erilaisia vainojen kirjoja, joita olen vuosien aikana blogiini lukenut. Osa on faktaa, osa on fiktion kautta faktaa, osasta kirjoja joku voi ihmetellä, 'mitä se tänne kuuluu?' No, on niin monenlaisia vainoja ja kun kirjan lukee, voi aueta, kuka on vainon uhri. Vainon uhri, voi hyvin olla vaikka lapsi, joka joutuu niin kovan sparraamisen kohteeksi, että hän ei siitä selviä. Tai nuori nainen, joka myydään seksiorjaksi vailla mitään toivoa selvityä elävänä pois. Maailmassa on monelaisia vainottuja, eläimet mukaan luettuna, mutta tämän nyt aloitin ja tätä voi sitten sekä korjailla että jatkaa. Eräät lukijani saattavat kaivata tähän joitakin kirjoja, mutta heille tiedoksi, että vaikka olen aina päättänyt karttaa sotakirjoja, onkin niitä tullut luettua yllättävän paljon, joten niistä tulee sitten oma teemaryhmänsä. Tiedän, että sotien ja vainojen polut risteävät, joten nämä valinnat ryhmiin ovat vähän sellainen viiva, jonka piirrän hiekkaan ja jonka seuraava aalto jo pyhkii pois...
Herta Müller: Ihminen on iso fasaani
Herta Müller: Matala maa
Herta Müller: Sydäneläin
Geraldine Brooks: Kirjan kansa
Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa
Ruta Sepetys: Harmaata valoa
Nadeem Aslam: Elävältä haudatut
Mitchell G.Bard: Kristalliyö
Rani-Henrik Andersson, Markku Henriksson: Intiaanit - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia
Kamila Shamsie: Poltetut varjot
Anne Kuorsalo, Iiris Saloranta: Sodan haavoittama lapsuus
Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen
Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon
Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni
Julie Orringer: Näkymätön silta
Nir Baram: Hyviä ihmisiä
Richard Powers: Laulut joita lauloimme
Lena Muhina: Piirityspäiväkirja
Audrey Magee: Sopimus
Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät
Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos
Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina
Delphine Minou: Nojoud, 10 vuotta, eronnut
Marjut Helminen: Appelsiinilehto
Katja Kettu: Yöperhonen
Eveliina Talvitie: Hieno vai huono. Nainen jolla on maine
Elif Shafak: Kunnia
Philippe Claudel: Varjojen raportti
René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan
Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli
Maxim Leo: Talviuni Berliinissä
Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut
Terhi Rannela: Frau
Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä
Aris Fioretos: Mary (Mary, Teos 2016, suomennos Liisa Ryömä)
Max Manner: Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani 2018)
Fernando Aramburu: Äidinmaa (Patria, WSOY 2020, suomennos Sari Selander)
Sofi Oksanen: Samaan virtaan Putinin sota naisia vastaan (Like 2023)
Sytytetään kynttilä vainojen uhrien muistolle!
"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."
"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."
"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."
- George Santyana -
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)