Pirjo Rissanen: Terveisiä Armille

En ole missään nimessä tyypillinen ikäiseni nainen, jos sellaisia nyt yleensä onkaan. En rakasta sisustamista, kukkien hoitoa, käsitöitä saati muuta kotoista puuhastelua. Mutta jouluihminen olen henkeen ja vereen. Onnistun jouluisin yllättämään itsenikin innostumalla loputtomasta suunnittelusta ja jouluruokien laittamisesta – tai ainakin niiden yrittämisestä, vaikka muuten olenkin maailman huonoin ruoanlaittaja. Joulu on minulle jotain elämää suurempaa. Jos olisin uskovainen, sanoisin että joulussa on pyhyyttä. Se muuttaa jopa minunlaiseni kyynisen ihmisen pehmeäksi ja rakastavaksi perheenemännäksi, ainakin pyhien ajaksi.

Joulu! Pakkasesta sulamaan tuodun kuusen tuoksu, kynttilän hehku, mielen hiljainen tyytyväisyys aaton vaihtuessa tähtikirkkaaksi yöksi, Jussi Björlingin laulama Oi jouluyö...

Pirjo Rissasen uusin teos Terveisiä Armille (Gummerus 2015) jatkaa sitä Suomen Carol Shieldsin linjaa, johon olen tykästynyt jo häneltä aikaisemmin lukemissani kolmessa muussa romaanissa. Rissanen kirjoittaa paljon naisista, on äitejä, tyttäriä ja isoäitejä, on myös poikia ja aviomiehiä ja muita sukulaisia, mutta Rissasen naiskuvaus on vahva ja sen peilikuva usein armoton: Kuin julma huhtikuu, jonka valossa näkyvät niin likaiset ikkunat kuin rypytkin, mutta myös sielun ilkeydet, mielen mustat.

Armi Vartiainen on lastenkirjailija, joka sekä pitää työstään että ei. Hän jäi aikanaan kotiin hoitamaan perheen ensimmäistä lasta Valtteria, joka oli hyvin vilkas lapsi, ja siihen sitten jäivät gradut sun muut, kun syntyi toinekin lapsi, Lari, äidin kiltti kullanmurunen. Kotiäitiyden ajatus ei kuitenkaan istunut Armille, joka ei yhtään välittänyt huushollihommista ja inhosi niin suuresti ruoanlaittoa, että perhe olisi ilman aviomies Teijon panosta elänyt pelkillä eineksillä. Armi alkoi kehitellä Karviais-kirjoja joita syntyi oikein sarja. Tekstiä tuntui riittävän, mutta kaikki ei ollut niin mieluisaa, sillä Armi vihasi kouluvierailuja eikä kokenut mitenkään erityisesti edes pitävänsä lapsista. Hän piti omasta rauhasta, Larista, perheen vanhasta Sulo-koirasta ja ennen kaikkea joulusta, joka piti aina vietettämän hänen luonaan, vaikka maailmanloppu olisi tullut. Tietenkin hän piti miehestään Teijosta, mutta omalla viileällä tavallaan suurempia tunteita osoittamatta. Suhde esikoiseen, maailmaa kiertelevään Valtteriin, on ongelmallinen, miltei olematon. Armi katsoo asioita omalta kannaltaan osaten ne itselleen niin hyvin perustella, että mikään siinä ei voi olla väärin.  Elämä on kuitenkin omaa mieltään ja niinpä varsin täydellinen Armi kohtaa jo kirjan alussa menetyksen, jota ei olisi voinut kuvitellakaan, sillä vastahan Teijo jäi eläkkeelle...Alkaa aivan uusi asia, vaikea asia, sillä Armi ei ole koskaan asunut yksin ja nyt kaikki yksinolo on moninverroin tukalampaa, sillä mielessä pyörivät kipakat, rumat sanat, jotka hän Teijolle heitti, kun tämä teki lähtöä Kirkkonummelle kokeilemaan kaverinsa venettä...lähtöä, jolta ei enää palannut.

Terveisiä Armille on takuuvarmaa Rissasta, jossa lukijan ei tarvitse myötähävetä huonoja dialogeja, ei kankeita virkkeitä, ei kärsiä puhekielestä. Äidinkielenopettaja näkyy Rissasen kirjailijuudessa. Tarinoissa tulee esiin usein naishahmoja, kuten nyt uusimman kirjan Armi, jotka haluavat kulissien olevan kunnossa miltei hinnalla millä hyvänsä. Rissasen naiset ovat myös varsin egoistisia ja/tai tunnekylmiä. Kylmä virta ulottuu usein heistä aina lapsiin ja sillä on omat seurauksensa, joista kaikki eivät niin helppoja. Kirjan Armi esimerkiksi ei anna poikiensa, kummankaan, kutsua itseään äidiksi, hän haluaa olla kaikille vain ja ennen kaikkea juuri Armi. Hän tavallaan riistää lapsiltaan äidin, mutta tajuaa sen liian myöhään.

Rissasen kirjojen suosio pohjautunee samaistumiseen, sillä kaikki häneltä lukemani kirjat ovat sisältäneet pieniä peilejä niin pahassa kuin hyvässä. On kuin seisoisi kuvastimen edessä ja näkisi itsensä läpivalaistuna. Nämä kirjat tekevät myös hyvää, sillä näistä oppii sen, millaiseksi ei kannata antaa itsensä tulla!!! Toisaalta Rissanen kuitenkin antaa myös armoa ja tarinoilla on usein lohdullinen loppu, ei ihan happy end, mutta melkein. Henkilöhahmotkin oppivat matkan varrella, tarinan edetessä ja heistäkin löytyy uutta potentiaalia, kuten vaikka Armista, joka monen rankan jälkeen lopulta löytää oman polkunsa, jota hänen on alettava kulkea.

Terveisiä Armille kirjassa on kaikuja Rissasen Sun ystäväsi armaasi teoksesta, sillä Armin pimein muisto liittyy takertuvaan menneisyyden ystävään Marjaliisaan ja siihen kauheaan mitä siitä aikanaan seurasi. Sun ystäväsi armaasi kirjassa Eevan takiainen oli Silva, mutta ratkaisut ovat aivan erit.

Armissa on tarkkailijaa, kuten Shieldisin kirjojen henkilöhahmoissa. Hän kyttää, valvoo, puuttuu loputtomasti ja usein ihan hyvässä tarkoituksessa. Muut vain näkevät asian hieman toisin. Armin kiirastuli on suosikkipojan Larin avioliitto Leean kanssa ja etenkin Leean vanhemmat, jotka ovat äkkirikastuneet kauppiaina. Armin mielestä tyyli ja sivistys päihittävät aina rahan. Äänekkään Annikin, Larin anopin, ja Annikin miehen Heimon, vulgääri käytös sekä pöyristyttävät että hämmentävät häntä:

Tuossa naisessa kaikki näytti ensisilmäyksellä olevan täydellistä, avokkaitten kärjestä hopeanvaaleisiin tyylikkäästi leikattuihin ja kammattuihin hiuksiin asti. Korvalehtiä somistivat pienet timanttikorut. Mutta kun tarkemmmin katsoi, havaitsi että meikkiä oli liikaa, huulipuna ehkä liian kirkasta ja silmien rajauksissa käsi oli aavistuksen verran vapissut. Meikkivoide teki ihosta sileän ja vahamaisen. Mutta pienistä puutteista huolimatta Annikki näytti nuorelta, nuoremmalta kuin minä, vaikka hän oli muistaakseni neljä vuotta sitten täyttänyt seitsemänkymmentä.

Neljännen Rissasen nyt luettuani mieleeni on tullut eräs toinenkin kirjailija kuin Carol Shields: Eva Illoinen! Illoisella on kirjoissaan naishahmoja, jotka usein ovat keski-ikäisiä ja kipuilevat monin tavoin. Illoisen kirjoissakin teksti on laadukasta ja tarinat monelle samaistuttavia. Ehkä juuri siksi, että ne tapahtuvat ihan tavallisille naisille, kuten Rissasen kirjoissa. Vertaan nyt neljännen Rissasen kirjan luettuani häntä mielellään häneen itseensä ja edelleen Kamomillasola on oma suosikkini. Armi on tasavertainen Äitienpäivän kanssa, mutta olisi sen päihittänyt, mikäli Rissanen olisi hieman joko tiivistänyt loppua tai ei olisi antanut vahvan Armin kuvan muuttua vesivärityöksi, johon on ripahtanut liikaa laveerausta: Minusta Armin ei olisi kuulunut muuttua niin säihkyvän lapsirakkaaksi yhdestä vieraasta lapsesta kuin mitä lopussa tapahtui. Sen sijaan kuvaukset Larin lasten kanssa olosta ovat hyvin todenmakuiset. Vain loppupuolen ’Otto-jaksoihin’ hieman enemmän särmää ja... Loput saavat kuitenkin olla onnellisia ja niinpä Armikin lopulta nukahtaa seestyneenä Lemmikkikujan talossa kuussa, jossa kesä kääntyy syksyyn tajuten jotain elämää suurempaa. Ja kohtahan on taas uusi joulu ja Oi jouluyö...

Viihde- ja lukuromaanin hiekkaan piirretty viiva - ikiaihe, eikä suotta&Haaste!

Voitte arvata, että en ole Lunalta ehtinyt lukea riviäkään tai en vain malttanut, joten menee parisen päivää ennen kuin tulee kirjaa. Onneksi Kaisa Reetta kommentoi tänään minua ja varmaan montaa muutakin kirjaihmistä kiinnostavasta aiheesta vanhaan juttuuni eli Viihde- ja lukuromaanin hiekkaan piirretty viiva. Innostuin nyt tästä ikiaiheesta niin, että vetelen tänne vähän tekstiä vuoden 2011 ajatuksistani ja kuinka ollakaan, olen edelleen samaa mieltä. Olisikin kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä aiheesta muut ovat. Kirjabloggaajat, jos teillä on aikaa, tarttukaa aiheeseen: Käyn lukemassa jokaikisen jutun tästä aiheesta ja linkitän ne myös juttuuni. Muistakaa vain vinkata minulle, että juttu tehty, sillä uppoudun kohta pariin kirjaan, jotka liikkunevat juuri tällä mystisellä viivalla. Keskusteluun tietysti saavat osallistua kaikki!!!

Viihde- ja lukuromaanin raja on hiekkaan piirretty viiva, jonka jo seuraava aalto pyyhkii pois. Vastasin itsekin tänään yhdessä kommentoinnissa reippaasti oikaisten kun puhuttiin Bolšoin perhosesta. Syy: Vetää raja siihen, kumpaan ryhmään vaikkapa juuri ko. kirja kuuluu, on subjektiivinen näkemys ja riippuu paljolti myös lukijasta. Painotan sanaa myös, sillä uskon että suurin osa paljon lukevista osaa määritellä selkeän viihderomaanin. Viihderomaaneistakin tosin löytyy omat helmensä, jotka ovatkin sitten siinä oudossa viivasssa hiekalla eli ehkä jo onkin kyse lukuromaanista tai sitten ei.

Minulla ei ole mitään vastaan viihdettä, vaikka itse en olekaan kovin viihteellinen, vaan kaipaan enempi syvää, tummaa ja puukolla kirjoitettua. Moni muukin asia toki vaikuttaa. Aihe. Oma tunnetila. Kirjoittajan kieli. Tarinan rakenne. Myös kirjan äärellä on lupa viihtyä!  Se on ihan yhtä arvostettua kuin viihtyä elokuvateatterissa tai konsertissa. Toiset pitävät vain siitä ja toiset tästä. Itse olen kuitenkin niin kova lukija yli sadan vuotuisen kirjani kanssa, että haluan vaikuttua. Samahan kävi minulla musiikissakin. Pidin ennen musikaaleista, mutta lopulta ooppera voitti. Nautin silti ihan mielettömästi kun äitini kantaa kirjastosta eräitä kirjoja ja oikein odottaa suomalaisen painoskuningattaren seuraavaa kirjaa. Se on hänen viihtymistään, minun viihtymistäni ovat lukuromaanit ja dekkarit. Blogissani haluan kuitenkin ehdottomasti edes yrittää tarjota melkein kaikille jotain eli seinät ovat kaukana ja ovet ja ikkunat auki ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta. Sitten jos vähennän sadasta kirjasta viiteenkymmeneen, kaikki onkin hieman toisin...

Tämän päivän Helsingin Sanomissa  (19.4.2011) Hannu Harju Tammelta toteaa Jukka Petäjän jutussa Moneen kirjaan kohdistuu kovat odotukset, mutta myynti jää pieneksi, että:

"Viihde- ja lukuromaanin välimaasto on haastava alue, paremmin olisivat voineet myydä esimerkiksi Anne Fortierin historiallinen Julian rakkaus, Leila Meachamin kartanoromaaniRuusut ja Janice Y.K.Leena Pianotunnit."

"Joe Hillin modernin goottijännityksen toivoisi uppoavan paremmin suomalaisiin. Petina Gappahin menestystä Ruotisissa tai Karin Slaughterin palvontaa Hollannissa voi vain kadehtia. Ja mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun Alice Munrolla ei ole moninkertaisesti enemmän lukijoita."

Nyt olisikin kiinnostavaa kuulla, mihin ryhmään lasket vaikka kirjat Bolšoin perhonen, Paluu Rivertoniin, Meriharakat, Hyviä ihmisiä ja Kaikki mitä rakastin? 

Vai onko sillä mitään väliä, mihin ryhmään kirjat kuuluvat? Minulle ei ole, mutta kartan syvästi vain täydellistä siirappihöttöä, mutta kertoa, mitä se on, on vaikeampaa kuin sen karttaminen: Sen kertoo vaisto. Ainakin minulla.

Ja entäs sitten Näkemiin taivaassa tai

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät? (Lukuvuoteni 2014 paras kirja!)

Koska samaisessa Hesarin jutussa Touko Siltala Siltala-kustantamosta mainitsee mm. Philip Rothin eräässä yhteydessä, niin minä suosittelen: Lukekaa Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain)!

Pidän Humisevaa harjua yhtenä maailmankirjallisuuden parhaista klassikoista. Mikä sen erottaa ns. lukuromaaneista, sillä eikö senkin äärellä ole viihdytty, kiihdytty ja nautittu? Sekö, että se on kestänyt aikaa? Onko Jalna -sarjan lukeminen pois venäläisiltä klassikoilta? Minulla ei ollut, sillä muistan lukeneeni niitä samoihin aikoihin. Olisiko lukemisen hyväksi syytä poistaa luokittelut ja vain kannustaa kaikellaan lukemista, jonka nyt väitetään laskevan hurjaa vauhtia. Me kasvoimme lukijoiksi ja kirjastojen suurkäyttäjiksi, emmekä tienneet kirjaa parempaa lahjaa, mutta entäs miten on laita jälkikasvumme esimurrosiässä ja sen jälkeen? Vievätkö koneet ja harrastukset niin menneessään, että me olemme viimeinen sukupolvi joka elää lukeakseen? Tai lukee elääkseen? 

Entä sitten kirjailijat: Onko Joyce Carol Oates laadukkaampaa kuin vaikka Jayne Anne Phillips? Minulla molemmat ovat samalla viivalla ja siihen mahtuu myös Carol Shields ja Lionel Shriver ja keitä kaikkia. 

Mihin kuuluu mielestäsi Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi? (Lukuvuoteni 2012 paras kirja!)

Mihin olisit sijoittanut Pelon Jokapäiväinen elämämme ELLEI se olisi voittanut Finlandia -palkintoa? Kuulen tavan takaa, miten monet ostavat jouluna lahjaksi Finlandia-palkitun kirjan, vaikka eivät olisi ikinä lukeneet kyseistä kirjailijaa. Onko yhden ison palkinnon 'PYHITYS' liian iso? Jättääkö se kirjallisia timantteja katveeseen ja oi totisesti, en nyt tarkoita Pelon kirjaa, sillä minulle se on Sinuhesta seuraava, mutta noin yleensä?

terveisin Leena Lumi, joka nyt uppoutuu Pirjo Rissasen kirjaan Terveisiä Armille ja sen jälkeen Sadie Jonesin teokseen Ehkä rakkaus oli totta.

PS. Puheenvuoro: Kotimainen kirjallisuus

PPS. Tammikuinen sunnuntaikirje intohimosta ja sen vajeesta

Helsingin Sanomissa oli tänään monta kiinnostavaa juttua, joista kirjan Anna Ahmatova Fontankan talossa väliin leikkasin talteen jutun, jossa käsiteltiin Ahmatovan kolmatta aviomiestä Nikolai Puninia, joka kuoli Stalinin vainojen uhrina 1953. Asiasta Anneli Ahosen jutussa Pietarissa muistetaan vainojen uhreja.

Antti Majanderin jutussa Kosmoksesta kunnon kustantamo kerrotaan, miten Mikko Aarne pääsi toteuttamaan unelmansa yhdessä Pekka Ruuskan kanssa. Kyseessä on uusi Kustannusosakeyhtiö Kosmos, joka lupaa elinvuosia painetuille kirjoille. Hurraa!!! Minun silmäni eivät kestää mitään näyttötauluja yhtään enempää kuin niitä jo nyt tuijotan. Mikko Aarne kertoo:

"Pääsemme aloittamaan puhtaalta pöydältä ja keskittymään heti sen ajattelemiseen, mikä on oikeasti sellaista sisältöä, joka sopii nimenomaan kirjaksi."

Kauno ja tieto lähestyvät hänen mukaansa kovaa vauhtia toisiaan, ja syntyy asiaproosaa. Jos sen tarina on hyvä, mielellään aika laveakin ja ennen muuta vie syvälle, syntyy kirja, jonka ihmiset haluavat jatkossakin nimenomaan painettuna, eivät digitaalisessa muodossa. (Majander)

Hurraa ja kauan eläköön kirjakirja!!!!

Marjatta on kirjoittanut jutun Viihdettä, lukuromaaneja, taideromaaneja...

Haastan lisäksi mukaan Katja/Lumiomenan sekä Kaisa Reetan ja myös Ompun!

Omppu: Viihde- ja lukuromaani kirjallisuuden lajeina

Kaisa Reetta: Viihdettä, lukuromaaneja, korkeakirjallisuutta...

kuva Ramón Casas y Carbo

Luna napottaa ja tuumailee...sekä tervehtii kotiväkeään ja teitä kaikkia!

Hei kotiväki ja muutkin sukulaiset ja ystävät!

Tässä mää napotan Leenan ja Lumimiehen keittiössä sen jälkeen, kun mami lähti jonnekin. Minulle kyllä kerrottin, että olen sitten täällä sunnuntai-iltaan asti, vaikka olen vasta kymmenen kuukautta nuori. Mami ojensi Leenalle mun Myy-kassini, jossa oli vaikka mitä hoitotarvikkeita, herkkuja ja nunnupeitto, jossa mamin hajuja, joten ei tässä mitään hätää ole.

Minulla on tässä vielä panta kaulassa, mutta nyt sitä ei enää ole. Kuvassa vielä vähän jännitän, mutta tämän jälkeen on tapahtunut vaikka mitä kivaa.

Helppo arvata, että tässä napotan herkkua, mutta tekee mieli kertoa, mitä Leena kuiskasi minulle samalla kun höpötti jotain silkkisamettikorvistani ja antoi hirveesti pusuja: Hän pyysi, että hän saa olla minun mami ja Lumimies papi niin kauan kuin olen täällä kylässä, joka kyllä vähän alkaa jo tuntua kodilta. Koska kaikki eivät tiedä, mistä minä sain alkuni, niin se hassu sukutarina täytyy tässä nyt paljastaa. Kaikki alkoi oikeastaan jo siitä, kun oikea isäni, vesikoira Easy, eräänä jouluna karkasi tähän kotiin, sillä täällä asui siihen aikaan suuriruhtinatar Olga. Easy oli vähän pihkassa Olgaan, mutta Olga oli hänelle hieman viilee, silleen suuriruhtinaallisesti. Oli siis jouluaatto ja isälläni oli aaton kunniaksi kaulassaan panta, jossa hauskat vilkkuvalot ja kaikki erivärisiä, sellainen turvapanta pimessä. Lumimies, eikun siis papi, sitten vei nuoren isäni omaan kotiin, jossa hän sai isäni kuvan, joka on tässä:

Onpa mun oikea isä nuoren näköinen ja vähän joulutonttu...No sitten mun oikean isän perheeseen tuli labbis Ninni. Easy oli silloin sairas, joten mami ja papi luulivat, että isäni on nyt ns. vaaraton tapaus. Tapahtui sitten kerran, että Ninni-neidolle tuli ne ajat ja mitä isäni tekikään kun hetkeksi hoviväen silmä vältti: Tapahtui teinirakaskaus! Ninni ei ymmärtänyt mitään, mutta onneksi mami ja papi ymmärsivät. Ei mennyt kauaakaan kun syntyi pentue, jossa niin hurmaavia me kaikki, että mami ja papi ottivat kaksi meistä ja muutkin saivat tosi tarkoin valitut kodit. Oijoi, kyllä tuota vanhaherra-Easyn touhua on jaksettu nauraa, mutta en minä siitä oikein mitään ymmärrä kuin sen, että siitä alkoi mun tarina.

Arvaatkaapas, missä olen kun tämä kuva on otettu: Olen mamin sylissä sohvalla! Olen ehtinyt jo testata suuriruhtinatar Olgan kolme vuodetta ja tämän sohvan, mutta mamin syli on kaikkein paras maailmassa. En päästä mamia yksin edes sinne, missä keisaritkin saavat olla yksin, vaan istun siinä hänen edessään ja odotan. Mamia se alkoi niin naurattaa, että hommat ihan unohtuivat. Olen saanut miljoona rapsutusta ja mamin salaista koirahierontaa, joka rentoutti minut ihan roikottamaan päätäni sohvan reunan yli. Olen etsinyt tänään nameja, narskuttanut herkkuluuta, joka tekee hampaille hyvää, käynyt hoitamassa yhden huushollin postit ja kukat ja olen selvittänyt myös hajupostit. Tajusin hyvin nopeesti, että mami on sen verran kiva, että sitä voi suukotella vaikka kuinka. Papi on myös hurmaava, sellainen oikea koirakuiskaaja ja me ollaankin päätetty ottaa hänen kanssaan laatuaikaa kahdestaan, kun mami lukee. Oravia olen käynyt kurkkimassa parvekkeella ja ajattelin, että voisin nukkua ensi yönä mamin ja papin välissä ettei tule pahoja unia. Kohta saan iltaruokaa, jonka nimen mami kirjoitti menu-taululleni:

Tuo tarkoittaa siis sellaista herkullista, pannulla voissa paistettuja kanasuikaleita ja illalla saan sitten vielä iltapalan, raejuustoa tai jotain muuta hyvää. Huomenna on jauhelihaa ja koiranmuonaa, kanaherkkupatukka ja hammasluu. Ehkä vähän raejuustoa illalla. Kanaa saan taas sunnuntaina, jolloin mami ja papikin sitä syövät. Heillä on viikonlopppuisin aina joko kanaa tai kalaa, kumpikin olisi käynyt kyllä minulle. Minulla on täällä vaaleanpunainen lelukoppakin, josta saan ottaa mitä leluja haluan eikä mun tarvitse leikkiä yksin, sillä papi konttaa mun kanssa lattialla. 

Tässä minä vahdin, mitä mami kirjoittaa. Yletyn tästä antamaan tassua ja mami välillä rapsuttaa minua. Saan nukkua tässä kirjaston vuoteessa jos haluan, mutta en ole sitä asiaa vielä päättänyt. Lenkillä ollaan oltu ja puutarhassakin kuljettu. Tänään vielä kunnon lenkki ja sitten vielä myöhäpissat papin kanssa. Mami kuulemma lukee. Huomenna lähdetään vaeltamaan rantapoluille ja metsiin, mutta heti aamulla aikaisin käyn haistamassa aamupostit samalla kun papi noutaa sanomalehden. 

Älkää nyt olko yhtään huolissanne, sillä minusta tuntuu oikein kuin olisin jossain hotellissa ja palveluskunta on suorastaan parasta laatuluokkaa. Ainakin mami ja papi, jotka ovat elämässään yli kolmekymmentä vuotta toimineet koirien hoviväkenä.

hirveen paljon suukkosia teille kaikille
Luna

PS. Kolme päivää mennyt vauhdilla. Ollaan kävelty rannoilla ja metsien jäisillä poluilla, kuin myös oman puutarhan hankikantamoisilla. Mamista ja papista tuli nyt sitten mun kummit. Tulen tänne kummilaan aina välillä saamaan extrahuomiota ja naurattamaan kakkoshoviväkeäni sekä tietysti nukkumaan mamin ja papin välissä, että he voivat nauttia persoonani koiralumosta. Kumma miten niitä naurattikaan, kun hukkasin monta kertaa palloni ja peuhasin koko ison sängyn nurin. Ei kyyneliä, mami, pian tavataan♥  

Luna

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

He tulevat aukealle, sen reunassa on harmaa mustakattoinen talo.

”Tuolla pellolla tapettiin joskus ihmisiä”, poika sanoo huolettomasti.

Tyttö katselee pellolle. Ohra on alkanut jo tuleentua, mutta muutaman metrin pituisen painauman kohdassa viljan korret ovat punertuneet ja niiden vihneet loistavat verenpunaisina. Ei oikeastaan tiedetä mistä se johtuu, jokin puute maaperässä kai.

Tyttö kahlaa viljapellossa punaisten tähkien luokse, ottaa sellaisen käteensä, se on rento ja painva kun hän varovasti painaa nenänsä siihen ja aistii imelän raudantuoksun.

Hän tietää, että kapinan aikaan täällä tapahtui kaikenlaista.

Tyttö menee ladon luo ja kurkistaa sisään. Siellä on viileää ja hiljaista. Jotenkin erilainen aika kuin ulkopuolella.

”Tehdään tästä meidän salainen paikkamme”, hän sanoo.

”Voidaan tavata täällä, eikä kukaan tiedä meistä.”

He sinetöivät salaisuuden painamalla huulet vastakkain.

Kirsti Ellilän teos Tuntemattomat (Karisto 2015) on tarina Suomen sisällissodasta 1918. Se on tarina pahimmasta, mitä kansalle voi tapahtua eli veli kääntyi veljeä vastaan ja kädessä oli ase. Jos mikä on kansan stigma, se on sisällissota. En ollenkaan ollut tarkoittanut enää tästä ajasta lukea, sillä erään Kanadaan vuoden 1918 traumaa pakoon muuttaneen etäisen sukulaisen kautta olen joutunut tätä asiaa muutama vuosi sitten peuhimaan ja sitten vedin pitkän viivan asian ylle. Mitään sille ei voi, että vieläkin on sukuja, joissa kulkee jakohaara punaisiin ja valkoisiin. Sodan nimikin on kertojasta riippuen luokkasota, vapaussota, sisällissota, kansalaissota ja mitä muuta vielä. Luettuani Kirsti Ellilän Kaivatut, päätin kuitenkin lukea seuraavankin Kirstin kirjan ja tässä sitä nyt ollaan. Pelkäsin aiheen takia pahinta, mutta sain parempaa. Ellilä käsittelee arkaa aihetta hyvin hienovaraisesti, vaikka Mannerheimistä voisin sanoa muutakin, mutta se ei ole minun asiani tässä tarinassa. Mielestäni kaikki sisällisodat ovat kuin rutto: Haluaisin unohtaa, mutta totuus on, että kuten Kirstille tapahtui elävässä elämässä, se tapahtui myös minulle, ja on aikoja, jolloin arvet aukeavat uudestaan ja me sitten kärvistelemme niiden visvassa.

Tuntemattomat kertoo tarinaa Tammisaaren vankileiriltä, jonne punaiset vietiin, mutta tietysti myös sitä ennen tapahtuneita vääryyksiä, joita oli puolin että toisin. Ovat isotilalliset Niilo ja Kalle, joista Kalle, lääkäri, on kirjan nykyhetken kertojan Tuulin, isoisä. Niilo taas on Tuulin ensirakkauden Kain isoisä. Tuuli tulee kesäpaikkana olevaan Annalaan yksin tarkoituksena sekä levätä että laittaa paikkaa kevätkuntoon. Hänellä on vaikea astma ja menneiden tapahtumien ahdistukset tuodaankin esiin pääosin Tuulin astman kautta. Tuulin törmätessä vaiettuihin salaisuuksiin, hän reagoi fyysisesti. Tavallaan Tuuli väistämättä palaa menneisyyteen, sillä naapurissa, Tuvassa, asuu edelleen punikkiäidin äpärä, 90-vuotias Teivo, joka on aina kuulunut Tuulin lapsuuteen melkein isähahmona. Myös Kai on paikalla sukutilalla, joten henkiögalleria kuin nostaa menneisyyden nykyhetkeen. Salaperäinen Maria on ostanut lähitilan ja hän se öisin kaivaa Tuulin veripunaisten ohrien pellolla...Vahingossa paljastuneet viestit löytyvät ja Tuulille alkaa paljastua menneisyydestä asioita, joita hän ei voi jakaa miehensä Roopen kanssa, vaan vain Kain.

Lahtarin sylikoira

tiedätkö kenen teko olet ja miksi et ollut mies

ja kostanut äitisi ja hänen veljensä kuolemaa, he olivat

täysin syyttömiä.

sinä olet vellihousu

terveisin Eräs joka uskaltaa sanoa totuuden

ps. Vielähän ei ole myöhäistä, murha ei vanhene

Kirsti Ellilä kirjoittaa omakokemastaan ja miten hän kirja kuin pakotti hänet kirjoittamaan itsensä. Etsiessään kerran kirjastossa luettavaa, hyllystä  yhtäkkiä tippuu Jaakko Paavolaisen kirja Vankileirit Suomessa. Kirja avautuu kohdasta, jossa on Ellilän oman isoisän kirjoittama kirje Tammisaaren vankileiriltä vuonna 1918:

Tiesin, että isoisä oli ollut lääkärinä Tammisaaren vankileirillä, mutta siinä kaikki. Isoisän kirje järkytti. Koin spontaanisti, että minuun oli otettu yhteyttä haudan takaa.

Ellilä kertoo miten ’miten aihe pyöri mielessä, mutta tuntui vaikealta ottaa se esille sukulaisten kanssa.’ Kirsti kuitenkin päätti tarttua tarinaan huomattuaan, miten ristiriitaisia olivat eri ihmisten muistot hänen omasta isoisästään, jonka poika, Kirstin isä, koki tämän ankarana, mutta jo serkkujen kertomuksissa hän oli hauska seuramies, joka viihdytti myös lapsia laululeikeillään. Mitään laululeikkejä Kirsti taas ei muistanut, sillä hän vietti iltapäivänsä Ilmainniemen huvilalla isoäidin seurassa. Kaikkein oudointa oli, että vitivalkoinen isoisä oli ottanut perheeseen kasvatiksi kansalaissodan jälkeen punaorvon. Mistä siis oli kysymys?

Ellilä kirjoittaa Kaivattujen tyyliin täydellisen hyvää kieltä ja tempolla, jossa lukijan sielu pysyy perässä. Periaatteessa olen sitä mieltä, että kirjan kuin kirjan erinomainen pituus on noin kolmesataa sivua, kuten tässäkin, mutta hiukan jäi uteliaisuutta Kallen, Niilon, Annan ja Raakelinkin suhteen: Millaisia he todella olivat päänsä sisällä. Raakelista saamme enimmin tietoa, muista vähemmän. Elilän kirja ei ole rankka tavalla, jota pelkäsin, vaan osin jopa lyyrisen kaunis. Suljetaan avattujen salaisuuksien viestit lippaaseen ja annetaan yli lentävien hanhien törähdysten viedä meidät unohduksen usvaan:

Tuolta ne tulevat, lentävät ikkunoista sisään ja ilmavirta vie hänet mennessään. Se nostaa hänen hanhien mukana taivaalle ja kuljettaa kohti pohjoisen kirkkautta.

Lentämisen hurmio tarttuu ja hänen sydämensä lyö kuin hanhien siipi, ilman pyörteitä täyteen.

Hän huomaa olevansa yhtä hanhiparven kanssa ja haroo sormillaan taivaan heleää tähtiusvaa. Liukenee yöhön ja...

Leena Lumin kevätarvonnan 2015 voittajat ovat...

Leena Lumin kevätarvonnan 2015 voittajat ovat Pelaguu, Minttuli, Birgit, Helena Ruotsala ja Paluumuuttajatar. Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistumisesta♥

Palkintolistalta ensiksi saa valita Pelaguu, sitten Minttuli etc. Kun valinta on tehty, ole ystävällinen ja ilmoita siitä minulle kera yhteystietojen leenalumi@gmail.com  Laitan listaan merkinnän varattu, joten on helppo seurata, mitä on vapaana. Toivon ystävällisesti viimeisenkin voittajista ilmoittautuvan ke 18.3. klo 12 mennessä. Mitä nopeammin, sitä parempi, eikä jono seiso.

Tämä onnenpensaskuva kirjasta Pihan puut ja pensaat saa minut odottamaan nyt kiihkeästi kevättä. Onnenpensaita, 'Forsythia 'Northern Gold', on istutettu viime vuonna lisää, samoin helmiorapihlajaa, Crataegus mordenensis 'Toba', jasmiinia, lännenhemlokkia, 'Tsuga heterophyll', ja ah!, tämän vuoden kiivaimman odotukseni kohde tässä:

Valkoinen varjolilja, 'Album', joka on nyt ollut niin monen kurvin takana että...Ensin sain ystävältä valkoisen siemeniä, jotka eivät itäneet edes kolmessa vuodessa. Sitten tilasin eräältä kauppapuutarhalta juurakoita ja kun vuosi oli mennyt, ne kukkivat hurmaavasti, mutta punaisina. Sain sitten syksyllä hyvityksen ja samalla tilasin lisää. Nyt menin niin pitkälle, että istutin näitä hurmaajia ensin suuriruhtinattaren haudalle ja sen jälkeen Olgan viimeisen leposijan yläpuolella olevaan penkkiin, josta kaivoin ylös kaiken siinä 29 vuotta viihtyneen ja vaihdoin tilalle samalla myös uutta kuohkeaa multaa. Tämä kuva on kirjasta Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia, joka on yksi suosikkipuutarhakirjoistani. Luin jostain, että varjoliljat voivat alkaa levitä siementämällä, joten...yes!!! Miettikää mitä kuvia voin saada, jos nämä kaunottaret somasti kukkivat kuin kerroksittain...

Onko mikään ihme, että nämä yöpakkaset eivät nyt innosta, kun katson yllä olevaa kuvaa ja mietin miten suloista on katsella noiden kukkien kehittymistä! Odotan myös toukokuista syntymäpäivääni, sillä näin enneunen, että siloin saan toisen helmiorapihlajan;)

Arvontakirjoissa on paljon puutarhakirjoja, mutta lisäsin sinne juuri vielä erään suosikkini uudistetun painoksen:

Riku Cajanderin Luontopiha - Ympäristöystävällinen piha ja puutarha kertoo paljon siitä, miten puutarhasta voi tulla kiinnostava yhteiselon paikka ihmisille kera perhosten, lintujen, kettujen, siilien ja monien muiden eläinten. Kirja on täynnä tietoa näiden eläinten houkuttamisesta pihalle ja samalla paljon tietoa luontopihamaisista kasveista. Kirja on nidottu ja sisältö on pääosin sama kuin aiemmassa painoksessa, josta olemme Lumimiehen kanssa annostelleet monen monta tietoa aina lintulajeista niiden oikeisiin pönttökokoihin ja opetelleet kettujen eri ääniä ja saaneet tietoa juuri niistä asioista, jotka meitä suuren, luonnonmukaisen, mutta ei luonnonvaraisen puutarhan pitäjinä kiinnostaa.

Siitä puhe, mistä puute eli kaipaan nyt niiiin oikeaa kevättä ja ensimmäistä kevätsadetta! Sitä odotellessa luen, piipahtelen tyttärellä Aurinkolahdessa, äidillä länsirannikolla, suojaan kartiovalkokuusia auringon rökitykseltä ja huomaan aivan selvästi, miten köynnöshortensian silmut ovat jo keväästä paisuneet eli kohta se Oikea Kevät on täällä.

Mukavaa tulevaa viikkoa ja nautitaan sekä hetkestä että odotuksesta ja kaikista hennoista keväänmerkeistä!

Love
Leena Lumi

Someone Like You

pupukuva Marjaana Rinne-Loikala  Kiitos Marjaana♥

Bysanttilainen nainen

Teit matkaa 
Bysanttiin

ja saavuit kyliin
joissa sielu revittiin:

tähtisikermä öisin
silmäsi, korallia, tummaa

helmiäistä, simpukkalaivaan
laskeva taivaan tuli

olit yksin, kallis viittasi
suli aurinkoon

olit kaksinkertaisesti yksin
alaston, köyhä

ikonien morsian, jumalanhuora
hiekkapukuinen kuvienluoja

rakkauden orja
valoit rintojesi maidon

salaa uuteen maahan:
palvottu

sinun poikasi
eivät tunne sinua.

- Kirsti Simonsuuri -
Taivaanrannan ajuri - Valitut runot (Tammi 2005)
kuva Pinterest

Ruediger Schache: Positiivisen vetovoiman salaisuus - 99 tapaa löytää sydänmagneettisi voima

Ihmiselämä on lyhyt, mutta siitä huolimatta siihen mahtuu monenlaista outoa ja yllättävää syntymän ja kuoleman välillä. Toiset kulkevat eteenpäin kuin junat raiteillaan eikä heitä hetkauta mikään, tai sitten se vain näyttää siltä. Toiset taas tuntuvat herkemmiltä ja he reagoivat kaikkeen mahdolliseen ja etenkin ihmissuhteisiin ja niissä tapahtuviin kiemuroihin. Tiedämmehän klassisen stereotypian naisista, jotka väittävät vetävänsä puoleensa vain ’huonoja’ miehiä. Joku antaisi vaikka mitä, että saisi aivan omanlaisensa ihmiset huomioimaan itsensä ja kokee, että elämän vääryys ovat juuri väärät henkilöt ympärillä. Tapahtuu pahin: ”Vedät puoleesi juuri sitä, mitä ehdottomasti haluat välttää.” Toisaalta voi olla niinkin hyvin, että ”Vedät puoleesi jotain selittämätöntä, yllättävää, uutta.” Miten sait sen tapahtumaan? Oliko kyse sattumasta vai olitko oppinut matkan varrella jotain, mistä ammensit tietoa? Olitko ehkä muuttanut jotain omassa tavassasi käyttäytyä samalla kun kuitenkin olit edelleen oma itsesi?

Yllä mainituista asioista olemme lukeneet Ruediger Schachen aikaisemmin ilmestyneistä kirjoista Sydänmagneetti – Vetovoiman salaisuus sekä kirjasta Sielunkumppani Nyt jatkamme Sydänmagneetin viitoittamalla tiellä, sillä Ruediger Schache on kirjoittanut teoksen, kirjan, joka on kaunis kuin koru, Positiivisen vetovoiman salaisuus – 99 tapaa löytää sydänmagneettisi voima (Herzbewusstein – 99 motivierende Handlungen für eine positive Ausstrahlung, Minerva 2015, suomennos Hanna Fauster), jossa menestyskirjailija tarjoaa meille 99 harjoitusta ja ideaa, miten varmistaa, että pysyt polulla, jonka löysit luettuasi Sydänmagneetin.

Tiedän tasan tarkkaan, että näistä elämäntapaoppaista ollaan montaa mieltä, ja kierrän niistä osaa itsekin, mutta yhtä varmasti myös osan luen. Luettuani Schachen Sydänmagneetti –Vetovoiman salaisuus, koin uuteen elämäntapaan johtavan neuvon. En valistunut läpiloistavaksi, enkä saanut herätystä, mutta miten ollakaan, tajusin yhdestä tärkeästä luvusta, miksi vedin puoleeni juuri niitä ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä. Tuota kirjaa en hevin unohda!

Sielunkumppanin soisi toivoisi luettavaksi jokaiselle parisuhde-elämässään hukassa olevalle tai useisiin vääriin valintoihin erehtyneelle.

Koska Rudigerin uusimmassa ollaan sydänmagneetin jäljillä, saamme ohjeita miten vahvistaa niitä omianaisuuksia itsessämme, jotka viestivät ulospäin omannäkäistämme säteilyä. Näin saamme sitä vastakaikua, jota elämältä ja  kanssaihmisiltä odotamme. Schache itse sanoo, että kirjaa voi lukea oppaana tai siitä voi napsia intuitiivisesti parhaat palat päältä eli ’rusinat pullasta’. Kirjan luvut ovat selkeys, positiivisuus, tieto, muutos, integriteetti, irtipäästämisen taito, kiitollisuus, rakkaus ja transsendentaalisuus. Jokainen luku sisältää paljon uusia askelia oikeaan suuntaan, mutta niitä kulkekoon ken haluaa. Monet ovat haluneet, sillä Ruediger Schachen kirjoja on myyty jo yli kaksi miljoonaa kappaletta ja niitä on käännetty 26 kielelle!

Luvussa Selkeys tartuin tietysti aikaan, sillä olenhan noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät lähteneet. Toisaalta, olen joskus myös ollut menemättä asemalle, joten...:

Jos olet myöhästynyt junasta, eivät selittelyt enää auta. Juna on jo mennyt. Tietysti on totta, että uusia junia tulee ja voit hypätä niiden kyytiin.

Ongelmana on, että et tunne universumin aikatauluja, etkä voi tietää, koska uusi tilaisuus tulee...

Toisaalta on olemassa Tietoinen odottaminen, joka liittyy selkeyteen:

Olen sisäisesti selkeä, kun myönnän: Nyt juuri ei ole tärkeää tehdä päätöksiä tai toimia. Nyt täytyy vain odottaa.

Positiivisuudesta on kirjotettu niin paljon, että nyt nappaan rusinat:

Kukaan ei vaadi, että minun täytyisi pitää kaikista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että suostuisin levittämään negatiivisuutta.

Yllä kirjoitettu on jaksosta Ystävällisyys avaimena positiivisuuteen: Mietin hyvin, hyvin usein, miksi niin paljon vihapuhetta, miksi niin paljon ilkelyä ja kateilua, kun ystävällisyys ja hymy eivät maksa mitään!

Luvussa Tieto tuleekin asia, jota monikaan ei tiedosta. Me kuljetamme mukanamme perheemme toimintamalleja niin hyvässä kuin pahassa. Alunperin kyseessä oli henkiinjäämiskysymys eli koska edelliset sukupolvet olivat selvinneet, heidän malliaan kannatti jatkaa. Mutta jokainen meistä myöntää, jos on rehellinen, että omassakin perheessä on hyvin mahdollisesti kulkenut mukana, jotain joka ei ole hyväksi. Silloin pitää sekä tiedostaa että olla vahva ja poistaa vanhoista malleista sopimattomat, jopa vahingoittavat. Sukupolvien kirouksen voi katkaista!

Monille ehkä kirjan kiinnostavin luku voi olla Muutos. Kuinka moni meistä haaveilekaan muutoksesta suuntaan tai toiseen. Muutos edellyttää valmiutta, päämäärän hahmottamista, päätöstä, etenemistä, ajatuksen tarkistusta, spontaaniuden oppimista, ’hulluutta’, innostusta ja rohkeutta uuteen alkuun.

Rakkaus on kaunis luku, jossa löydetän myös hiljaisuutta. Se on myös luku, jossa opetellaan olemaan oma itsensä ja ehdottomasti lakataan miellyttäminen. Alituinen toisten miellyttäminen tekee ihmisen vain sisäisesti riippuvaiseksi ja silloin vapaus jää saavuttamatta. Myös pakonomainen tarve parisuhteeseen voidaan vaihtaa kohtaamiseen:

Olen löytänyt suhteen ja yksinolon väliltä uuden olotilan: toisen ’kohtaamisen’. Siinä tilassa olen täysin oma itseni ja samanaikaisesti olemme täysin läsnä toisillemme. Tästä lähtien uhraan vähemmän aikaa suhdepohdiskeluihin.

Kiinnostava luku, joka tuo mieleeni Sydänmagneetista ihan konkreettisen vihjeen:

Jos kohtaat miehen, joka ei luovu sinusta, mutta tunnet aika ajoin, että haluaisit paeta, tämä mies etsii sinusta epätoivoisesti sitä, mitä häneltä puuttuu.

Yllä mainittu muuten pätee myös siihen, jos sinua toistuvasti lähestyvät ihmiset, joiden kanssa sinulla ei tunnu olevan mitään yhteistä. Voit tietämättäsi heijastaa väärää säteilyä tai annat liian suuren voiman sille, mitä muut sinusta luulevat. Viime mainitulta häviää valta, kun ymmärrät ettei toisten ihmisten luuloilla ole mitään tekemistä kanssasi.

Elämme kilpailuyhteiskunnassa, joten irtipäästäminen ja rauhan löytäminen houkuttaa monia. Mutta muuttaa hektinen elämä sisäiseksi rauhaksi, vaatiikin jo aimo ponnistuksen. Hyvä apu on itsetuntemus ja myös luottamus ajatuksen voimaan. Kuuntelin radiosta vuorokausi sitten tutkijaa, joka väitti ajatuksen voimalla saavutettavan jopa fyysistä terveyttä:

En suostu enää juoksemaan kilpailussa, johon en koskaan ole mennyt tietoisesti mukaan. En myöskään yritä voittaa kilpailua, johon en ole ilmoittautunut. Olen juuri sellainen kuin olen. Oma itseni.

Ihana, ihana kirja ja luen näitä mieluusti ja jaan muille! Koska ohitimme Huumorin vapauttavan voiman, voimme päättää vaikka tähän:

Elämälle on ominaista, että kukaan ei koskaan tiedä, mihin asiat lopulta johtavat.

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Teemakirjastot Leena Lumissa

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Etta heräsi askeliin, jotka tömisyttivät hiekkaa hetki hetkelltä lähempänä, mutta piti silmät kiinni ja vain kuunteli kinastelevaa pariskuntaa. Hän hengitti kevyesti. Hän oli kaivautunut unissaan hiekkaan niin että hänen jalkansa ja monet muutkin ruuminosat olivat sen peitossa. Sen paino tuntui lohdulliselta. Hän tunsi, miten hiekanjyvät liikkuivat edestakaisin hänen hengittäessään. Jos avaan silmät, nuo kaksi kysyvät, kuka olen, hän ajatteli. Mutta jos en avaa, he luulevat, että olen kuollut. Ja soittavat luultavasti poliisin. Hän keskittyi silmät yhä ummessa ja yritti terästää muita aistejaan. Hiekkaa. Hiekan tuntua. Väsyneet lonkat. Yö. Puhetta. Pieni tuulenviri. Mustatukkainen sisar. Talo isossa kaupungissa. Kirjoituspaperia. Paperia.

Emma Hooperin esikoisteos Etta ja Otto ja Russell ja James (Etta and Otto and Russel and James, Gummerus 2015, suomennos Sari Karhulahti) on tarina juuri heistä, joiden mukaan kirja on nimetty. Se on samalla kertomus, joka maistuu Kanadan preerioiden pölyltä, siltä, jota tuuli kuljettaa väsymättömästi mukanaan vuosisadasta toiseen. Kuuma, kuiva pöly opitaan jo lapsesta ja ellei opita, siitä voi sairastua vakavasti. Russell saapui junan mukana lapsena Saskatoonista. Hänen äitinsä jätti hänet lapsettoman sukulaispariskunnan huomaan, kun itse lähti toimistotöihin Reginaan. Siksi Russell liittyy saumattomasti pölyn, muistojen ja maatilojen hengityksen rytmiin, yhtä saumattomasti kuin hän lopulta liittyi Grace Vogelin viidentoista lapsen katraaaseen sen kuudentenatoista – aina ruoka-aikoina. Oton kasvinkumppanina. Elettiin kovia aikoja, jolloin vain kolme viidestä raskaudesta eteni loppuun asti, kolmesta vauvasta yksi jäi eloon. Raskaana oleva nainen oli mahdollisuus, uutta rutikuivan maan kesyttäjää kantava madonna, jota pölykin väisti. Kuitenkin vain Gracelta kaikki lapset jäivät eloon ja yksi Russell ruoka-aikaan pöydän ääressä oli yhtä itsestään selvää kuin preerian ikuinen tuuli.

Emma Hooperin romaani kertoo Etan, Oton ja Russelin ystävyydestä, johon myöhemmin liittyy myös kojootti James. Kaikki alkaa kuitenkin kuin lopusta, sillä 82-vuotiaana Etta tajuaa, että ei ole ikinä nähnyt merta ja niinpä hän ottaa vähäisen määrän tarpeellista tavaraa mukaansa, jättää miehelleen Otolle viestin lähdöstään ja alkaa matkansa kohti itää. Hän aikoo kävellä 3 232 kilometriä vain kokeakseen meren, joka on hänelle suuri kaivattu, sillä jo matkan ensimmäinen järvi, jonka hiekassa hän levähtää, antaa hänen kuulla uuden äänen: laineet. Etan jatkettua matkaa hän kohtaa James-kojootin, jonka kanssa hän keskustelee yhtään seurasta häiriintymättä, vaikka mitä ilmeisemmin halusi tehdä matkan ilman Ottoa tai Russelia.

Kyseessä on siis kolmiodraama vailla draamaa, sillä ystävyys ei katoa. Tarinan edetessä kukin muistelee lapsuutta, nuoruutta ja sota-aikaa. Sitä kun Otto lähti rintamalle, mutta Russell jäi viljelemään omaa tilaansa. Silloin olivat Etta ja Russell, mutta Otto ja Etta kirjoittivat toisilleen ahkerasti ja Oton rintamalta tulleet, sensuurin saksimat viestit tuovat kaukana tapahtuvan sodan kuin likemmäs. Etta on toiminut koulussa opettajana kunnes se suljetaan ja sen jälkeen hän värväytyy töihin ammustehtaalle, mutta töiden jälkeen:

Iltaisin työvuoronsa jälkeen Etta leipoi kotona lukitun koulun vieressä. Hän teki leivonnaisia itselleen, työtovereilleen, Russellille ja Perkinseille, ja osan hän lähetti ruskeasta paperista ja karheasta narusta tekemissään paketeissa tuhansien kilometrien päähän Otolle. Hän lauloi itsekseen, kun metallinhaju hälveni hiljakseen hänen hiuksistaan ja tilalle tarttuivat kanelin, muskotin ja vaniljan tuoksut. Hänen kätensä liikkuivat ylös alas taikinassa, ylös alas, painelivat ja nostelivat, kuohkeuttivat ja litistivät, kun taas Oton jalat liikkuivat ylös alas maihinnousukengissä, ylös alas, painuivat ja nousivat, erkanivat ja lähentyivät.

Oton palatessa sodasta, on Etta häntä vastassa rautatieasemalla ja siitä alkaa heidän tarinansa, johon kaiken aikaa liittyy niin Russell kuin myös menneiden tapahtumien muistot. Nykyhetki ja mennyt soljuvat toisiinsa kuin preerian tuuli ja pöly: erottamattomina. Lukijan on kevyt antautua tarinalle eikä missään kohden tule epäilystä 'mikä aika? mikä maa? kuka puhuu?'

Luin tämän kirjan ihan hetkessä, mutta luettuani, aloin miettiä, mitä olin lukenut. Takuulla jotain viehättävää, mutta myös maagista realismia ehkä jopa fantasiaa...Kirjan tarinaa olisi helppo mystifioida ellei siinä olisi mukana niin paljon arjen elementtejä aina Etan Otolle jättämistä reseptikorteista tuikitavallisiin huoltoasemiin, joihin Etta toisinaan poikkeaa syömään vaikka juustovoileivän. Hooper jättää paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille välttäen hienosti ehdottomat vastaukset kuin myös toisteisuuden: Teksti on raikasta kuin aamukaste. Kirjan johtoteemana voi kuitenkin pitää ajatusta, että koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä toteuttamaan elämänsä suurta unelmaa, lähteä seikkuiluun, jota on aina kaivannut. Russell varmaan jossain nyt seuraa karibujen jälkiä, Otto levittää pellavankukkatahnaa silmäluomilleen ja...

Etta ja James kävelivät. Kaakkoon. Tuulessa tuntui suolan tuoksu ja meren läheisyys.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjasähkökäyrä   Jonna ja Katja

Suomen kauneimmat puutarhat

Innokkaana puutarhaharrastajana tiedän, että mikään ei niin innosta puutarhailun ensivuosina kuin puutarhalehdet ja –kirjat. Vasta paljon myöhemmin sitä alkaa etsiytyä katsomaan muidenkin puutarhoja sillä silmällä ja alkaa jakaa kokemuksia toisten samasta lajista innostuneiden kesken. Itselleni tuli todella kauan Viherpiha –lehti ja sitäkö ’syyttäisin’ siitä, että lopulta puutarha vei melkein kaikki vuorokauteni tunnit runsaat kymmenen vuotta ja sen jälkeenkin aimo määrän eli tänä vuonna tulee 30 vuotta puutarhaharrastusta. Julkisuus tosin alkoi eräästä kuvasta ja jutusta maakuntalehdessä vuonna koivu ja tähti: Olimme palanneet kesämatkalta Itävallasta ja en tietenkään ollut kehdannut pyytää naapuria tekemään muuta kuin pakolliset kastelut. Niin hirveän näköinen ei puutarhamme ollut vieä ikinä ollut, mutta olin hövelisti luvannut jutun, joten ei muuta kuin antaa palaa...Tuli muuten tosi lyhyt juttu järkyttävän isolla kuvalla minusta jättimäinen krysanteemiruukku sylissäni. Sen jälkeen vuonna 2003 sain kirjoittaa puutarhastamme jutun toukokuun Viherpihaan ja ammattilainen puutarhakuvaaja kävi meillä useammankin kerran, mistä jaksan vieläkin iloita kiitos paitsi ihanan yhteistyön myös Arto Rantasen tuoman ristinummiruusun, josta on tullut aivan suosikkini. Siitä tuli sitten taas lisää kaikenlaista ja lopulta se televisiointi, joka siirtyi ja siirtyi järkyttävästi myöhässä olevan kesän takia, niinpä minulla olikin sitten samalla viikolla kuvaukset ja mieheni pyöreiden syntymäpäivien järjestelyt...Vaikka se oli kivaakin, niin nyt minun foorumini on blogini, jossa voin tarjota puutarhamme ilot ja harmit, muutokset ja mietteet, mutta aina yhtä hanakasti tartun juttuihin muiden puutarhoista. Tällä kertaa lähdemme Viherpihan mukana tutustumaan kahteenkymmeneen lehdessä esiteltyyn puutarhaan, jotka sijaitsevat eri puolilla Suomea, etelästä aivan pohjoiseen ja saamme sekä vinkkejä että virkistystä, kuten puutarhamatkoilla on tapana saada.

Suomen kauneimmat puutarhat (Minerva 2015) on toimittanut puutarhaopettaja ja kokenut puutarhaneuvoja Kirsi Tuominen. Toteutus on yhteistyö Viherpiha-lehden kanssa. Ja tulos on runsas. Kuin se kuuluisa räsymatto, mutta tässä kaikki vain niitä iloisia ja kiinnostavia ’raitoja’, kunnes tarkentaa katsetta ja huomaa, että jokaisella puutarhalla on omat värinsä, omat tarinansa, jotka takuulla erottuvat toisisistaan. Tarjoilen teille kuvia ja piipahduksia ihan mutu-tuntumalla ja ne puutarhat, joita ei tässä tuoda esiin, ovat aivan yhtä kiinnostavia ja kauniita kuin ne, joissa nyt lyhyesti visiteeraamme.

Tämä itämaisen puutarhan kuva on vangitseva. Kyseessä on Raija ja Juhani Hautalan puutarha Seinäjoella. Kyseessä kasvuvyöhyke IV, pinta-ala 900 neliötä. Kuvateksti ei kerro mitä kuvassa ovat nuo sykkyräpuut, mutta kun katson tarkasti näen ainakin pihlajan lehdet, joten nyt otaksun, että kyse on tästä:

Etupihalla huomion kiinnittää tumma kasviryhmä. Ison marjakuusen vieressä kasvaa kolme riippapihlajaa, joiden reidenpaksuiset oksat ovat sykkyröityneet tippaleipämäiseksi katokseksi.

Tämä puutarha on ollut itämaisessa muodossaan kolmetoista vuotta, mutta suunnitelmissa on vielä kahdeksankulmainen kasvihuone hyötykasvimaalle.

Tämä kuva on kuin taideteos, mutta kuvateksti ei kerro kuin luonnonkivistä, laatoista ja kuunliljoista... Minusta tämä on jotain enemmän. Kuva on Sirpa ja Jukka Hämäläisen puutarhasta Mikkelistä. Pariskunnan kohtalokas matka 2000-luvun alussa Barcelonaan vei heidät arkkitehti Antoni Gaudin mosaiikkitöiden lumoihin ja jo seuraavana kesänä puutarhassa alkoi mosaiikkivallankumos. Uskomattomia kuvia mm. kuusimetrisestä muurista, joka on toteutettu mosaiikkitekniikalla. Kaikki on kuin taideteosta eikä mitään ikävää, tylsää nurmikkoa! Tämä pari ei jätä mitään puolitiehen, vaan vuonna 2007 Sirpa ja Jukka kävivät bysanttilaisen ja roomalaisen mosaiikin kurssin Roomassa, missä tekniikka kehitettiin huippuunsa jo Rooman valtakunnan aikaan. Waude! 

Yllä olevassa kuvassa Juha Laitamäen ja Hanna Wallenius-Laitamäen viherhuone. Sijainti on Seinäjoki ja aivan erityistä on upea viherhuone ja laaja patio. Hanna ja Juha toivoivat pitkään kotiinsa lisää valoa, sillä 1970-luvun talojen ikkunathan tiedämme...

Me halusimme myös tilan, johon voi kävellä puutarhasta ja josta voi kävellä suoraan puutarhaan, Hanna kertoo.

(Arvaatkaa vaan, olenko jo vuosia halunnut avata meillä seinän takkahuoneesta suoraan puutarhaan kaksoisovilla...)

Hannalta ja Juhalta on paljon komeita kuvia ja antavia yksityiskohtia.

Kuva on Eija Klaucken puutarhasta, jonka sijainti on Loviisa ja koko 1 hehtaari. Vyöhyke on II ja Eijan puutarha on matkailukohde, eikä ihme, sillä Eija on puutarhasuunnittelija, jonka taitavan suunnittelun alla Eija’s Garden tarjoaa elämyksiä, joissa kohtaamme paljon englantilaista Cottage Garden -tyyliä, mutta myös muita tiloja eli huoneita kuten Eija sanoo. Eija jakaa ilolla osaamistaan sekä puutarhassaan että kirjoissaan.

Muurien, kasviaitojen ja köynnössäleikköjen avulla luodaan syvyyden vaikutelmaa ja usein piilopaikkoihin johtava kaareva polku kiehtoo mielikuvitusta.

Jokaisessa teemapuutarhassa on juuri siihen tunnelmaltaan sopivat kasvit ja rakenteet. Esimerkiksi muuripuutarhaan Eija tilasi valmiiksi patinoituneen näköiseksi käsitellyt tiilet suomalaisen tiilitehtaaan tytäryhtiöltä Belgiasta.

Muuripuutarhaa värittävät havut ja kesäkukkien täyttämät ruukut ja patsas tuo oikean salaisen puutarhan ja menneen maailman tuulahduksen.

Yllätys, yllätys, yllättäen olemmekin Tampereella Marko Pilven puutarhassa. Markon puutarhan kuvia olen ihaillut jo jonkin aikaa hänen omilla sivuillaan ja myös facebookin puutarha ja piha -ryhmässä. Pilven puutarha on vyöhykkeellä II ja pihan koko on 1 800 neliötä. Tämä puutarha paljastaa isännän intohimon puutarhailuun, sillä tilankäyttö on tarkalleen harkittu, jokainen kasvi on just oikealla paikallaan ja ellei ole, isäntä nukkuu yön yli ja aamuksi on kasvin oikea paikka valjennut. Marko luo puutarhaansa intuitiolla, mutta myös taidolla, sillä hän on nykyään puutarha-alan ammattilainen. Entinen ammatti Tampereen teatterien valomestarina näkyy puutarhan loistavassa valaistuksessa, joka sytyttää Markon suosikkikasvit atsaleat, alppiruusut ja ikivihreät kuin näyksi, jossa näyttelijät, kasvit, voivat tarjota parastaan.

Suuri japaninlehtikuusi suojaa pation ruokailuryhmää ja taloa paahteelta ja on kaunis talvellakin neulasensa karistettuaan. Japaninlehtikuusen vyöhykkeet ovat I-III ja se on menestynyt hyvin. Pilven puutarhassa menestyy myös arempi verijapaninvaahtera sekä mantšurianjalopähkinä. Kasvien juuret tavoittavat helposti pohjaveden, sillä tontti on vain muutaman kymmenen metrin päässä Pyhäjärven rannasta. Nurmikkoon kyllästynyttä ilahduttavat lukuisat kivetyt ja laatoitetut polut sekä tiheä kasvillisuus, joka myös vähentää rikkaruohojen kitkemistä. 

Siirtolapuutarhassa Helsingissä, keitaassa kaupungin keskellä, tapaamme yksisirkkaisiin ihastuneen runoilija Thomas Brunellin, jonka lemmikkikasvit ovat koristeheinät, iirikset, päivänliljat, kielot ja kuunliljat. Thomas selittää:

En tiedä miksi. Mutta jokin selkeys siinä on, kun ei ole erikseen lehtiruotia ja lehteä. Se on jollain tavllalla niin yksinkertaista, vaikka itseasiassa yksisirkkaiset ovat paljon erikoistuneempia kuin kaksisirkkaiset, jotka ovat suhteellisen uusia tulokkaita verrattuna moniin muihin kasveihin. Esimerkiksi orkideat, joilla on aivan huikeita ominaisuuksia, ovat yksisirkkaisia.

 Brunellin puutarhassa takan vieressä kasvaa alppiruusu ’Nova Zembla’.

Laihialla käymme Tarkan markan puutarhassa, joka onkin kovasti hyödyksi, sillä ainakin itselläni sokein piste on se, miten paljon puutarha vie. Sitä on intohimonsa viemä ja toisaalta antaahan puutarha moninverroin takaisin, mutta Laihialla opimme, että näyttävyyttä saa nuukaillenkin. Uudisraivaajan urotyössä, luemme ingressistä, että:

Tähän suureen pihaan on saatu mahtumaan kaikki, mistä moni haaveilee: omassa puutarhassa voi saunoa, katsella veden välkettä, nauttia oman maan antimista ja ihailla kauniita istutusryhmiä. Niin koriste- kuin hyötykasvit kuin ihmiset ja eläimetkin mahtuvat kasvamaan sopuisasti rinta rinnan.

Kankaanpään perheen puutarha sijaitsee Loviisassa, vyöhyke on II ja kokoa puutarhalla on 4 000 neliötä. Erityistä suuri kasvihuone.

Kirjan osassa Vuodenaikojen vaihtelua kohtaamme Ylöjärvellä Pirjo ja Markku Mutasen 7 000 neliön puutarhassa alkusuven, jossa maanpeittokasveina katseen vangitsevat runsaat sammalleimumatot. Pirjon kaareutuva penkki kukkii varhaiskeväästä myöhäiseen syksyyn omakotitalon takana viiden aarin kaksoiskaarena. Istutuksen runkona ovat upeamuotoiset kartiovalkokuuset Mutasilta nappaamme vinkin rusakkojen talvituhojen torjumiseksi: Mutaset karsivat tontin rajalla kasvavista tuomista maahan painuvia oksia, joita he levittävät pensaiden ja puiden väleihin. Tuomenoksat saavat rusakot luulemaan, että tarjolla on vain pahanmakuista tuomea eivätkä ne edes pyri jyrsimään istutuksia.

Töttermanin puutarhassa Helsingissä ollaan ruskan räiskeessä sekä istutaan untuvatakit yllä nuotiopaikalla herkuista nauttien. Puutarhassa on erityisen paljon ikivihreitä: tuiviota, rohtokatajaa, pesäkuusta, katajia, pöytä- ja kartiovalkokuusia.

Talvea tervehdimme Eeva Saukon puutarhassa Espoon Nuottaniemessä, joka osaa lumipuutarhaa arvostaa, sillä se tuo kauniisti esiin kasvien muodot ja pehmentää. Lisäksi Eevalla on oikea orangerie eli talvipuutarha, joka on rakennettu talon viereen. Siellä talvetetaan talvenarkoja kasveja. Lämpöitila on vain muutaman asteen plussan yläpuolella, mutta ilmasto on kuin Välimeren ja pelargonit kukkivat orangeriessa koko talven.

Suomen kauneimmat puutarhat on puutarhaharrastajalle innoittavan runsas. Jokainen puutarha esitellään runsain tekstein ja kuvin. Ainoa miinus ovat ainakin aloittelevalle puutarhailijalle epäslevät kuvatekstit, mutta selitystä löytyy sitten kyllä tekstistä. Jutut ja kuvat ovat Viherpiha -lehdestä ja lopussa kerrotaan kaikkien tekijöiden nimet. Kirja jakautuu viiten osaan: Vaikutteita  maailmalta, Rehevää kerroksellisuutta, Hyötypuutarhassa, Etelästä pohjoiseen ja Vuodenaikojen vaihtelua. 

Koska kuljemme kohti uutta kevättä, joka jo melkein on täällä, piipahdamme lopuksi Loviisassa Else ja Vesa Leivon puutarhassa, joka on kuuluisa erityisesti historiallisista tulppaaneista. Luettuani Elsen ja Vesan kirjan Tulppaanitarhan lumo, sain oikein herätyksen ja aloin istutella joka vuosi uusia tulppaaneita, joista olin jo kauan pidättynyt kiitos myyrien. Kaikkiin lajeihin myyrät eivät tunnu koskevan tai sitten on ollut vain tuuria. Tämä ihastuttava Cottage Garden –tyylin puutarha on  kantaa mukanaan menneiden vuosisatojen kukkatunnelmia. Yläkuvassa näkyvä ’Lac van Rijn’-lajike on ensimmäisiä viljetyjä tulppaaneja ja peräisin 1620-luvulta.

Cottage Garden –tyylissä kasvien sijoittelu näyttää hyvin vapaalta ja luonnolliselta, vaikka istutukset voivat olla rajattuja. Kukkia ei istuteta jäykästi penkkeihin, vaan niiden annetaan aaltoilla. Väreihin kiinnitetään erityistä huomiota, samoin ryhmien yhdistelyyn, mutta asiaan kuuluu, että mukana on myös hyötykasveja, kuten hedelmäpuita ja marjapensaita sekä yrttejä. Juuri tällaisessa puutarhassa viihtyvät taiteilijapihojen digitalikset, jotka itse valitsevat kasvupaikkansa, sillä itsetietoinen kaunotar tietää tasan tarkkaan, missä hän näyttää kauneimmalta. Juuri tällaisissa puutarhoissa julivat keijut, sillä akileijat saavat täällä kasvaa missä haluavat.

Jokainen puutarha on jutun arvoinen ja sitä tämä kirja juuri on: Tarinoita puutarhoista.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa