Kosto maistuu sapelta, eikä auta vaikka harjaisi hampaat
kuinka monta kertaa, maku ei silti lähde pois. Se pureutuu hammaskiilteeseen ja
ikeniin.
Aivan vihan tavoin kosto muodostaa hiuksenhienoja ryppyjä
muuten kaunille kasvoille, mutta siinä missä katkeruus synnyttää syviä
juonteita suupieliin, kosto asetttuu sen sijaan silmiin ja otsaan.
Ei ole ollut koskaan aikaa unohtaa, ja sen välillä, mitä hän
aikoinaan oli ja mitä hän on nyt, on kokonainen tapahtumien ja olosuhteiden
maailmankaikkeus. Hän kuvittelee, että hänestä on olemassa muita versioita
hänen itsensä rinnalla, toisissa maailmoissa.
Erik Axl Sundin dekkaritrilogian päättävä Varjojen huone (Pythias
Anvisningar, Otava 2014, suomennos Kari Koski) sekä päättää Varistytön ja Unissakulkijan aloittaman pimeän tarinan, että jättää sen tekemättä. Kaunista
kaarisiltaa on turha odottaa ja mielenrauhaa vieläkin vähemmän. Kun kirjoitin
Unissakulkijasta, että ’mitä koimme Varistytössä, tekee meistä Unissakulkijoita.
Muutumme osaksi tarinaa ymmärtääksemme, että tämä todella tapahtuu ja se ei
poistu kääntämällä pään pois tai hylkäämällä tarinan. Varjojen kodit, kaiken
kielletyn metaforat, ovat läsnä kaikkialla, missä ihminen hengittää. Ihminen
itse on varjojen huone.’ Tämä pätee tietenkin Varjojen huoneeseen, jonka
sijainti ovat kaikki varjojen kodit, kaikki me sekä Varjojen huoneen henkilöt, joita trilogian päätösosassa tuntuu kuin kapellimestarina johtavan
Madeleine Silfverberg, hän, jonka suussa maistuu kosto ja jonka otsa on liian
kauan ollut rypyssä huolista. Hän joka elää kostosta.
Kosto on erinomainen teema trilogian viimeiselle teokselle,
koska kirjailijakaksikko Erik Axl Sundin kokonaisteema on pedofilia. Järkyttävä
ja kaiken aikaa tapahtuva lastenhyväksikäyttö, joka ei häviä minnekään, vaikka
kuinka haluaisimme olla siitä tietämättä. Kostaja on kaunis, vihan täyttämä,
hyväksikäytetty nuori nainen, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Madeleinen
rinnalla rikoskomisario Jeanette Kilhberg
vaikuttaa kokemattomalta, jopa naiivilta, mutta eihän mikään ollut
valmistanut häntä hänen kaksikymmenvuotisella urallaan siihen, mitä hän lopulta
löysi varjojen huoneesta. Sitä armoa ei suotu hänelle, eikä sitä suoda
lukijalle.
Varjojen huoneen tempo on edelleen valse triste.
Epätahtisuutta ei löydy, kuin ehkä muutaman kerran lyömäsoittimissa
Klippgatanin portailla, mutta Ruusula, Ei missään, Lappi, Auringonkukka,
Saippuapalatsi, Vita bergen, Kiova ja etenkin Babij Jar pitävät huolen siitä,
että sama surumielisyyden valssi tahdittaa Varistyttöä Unissakulkijuudesta
Varjojen huoneeseen.
Matelija luo nahkansa.
Miehestä tulee nainen. Naisesta tulee mies.
Epäselvä sukupuoli-identiteetti / seksuaalinen
yhteenkuuluvuus.
Syödä-nukkua-nussia.
Varjojen huoneen vahvuus on sen erinomaisessa kuvauksessa
dissosiaatiosta, jossa yhdistyvät niin muistin menetys, oman identiteetin
kadottaminen, mielikuvien ja todellisuuden sekoittuminen sekä monipersoonaisuus.
Dissosiaatio on lapsen puolustusmekanismi sille mitä hänen on mahdotonta
ymmärtää ja kestää, tällöin uhri muodostaa sivupersoonan tai useampia. Varjojen
huoneessa Sofia Zetterlund alkaa tehdä vaikeaa paluuta takaisin omaksi
itsekseen samalla kun hän antaa rakastetulleen Jeanettelle vinkkejä löytää
rikolliset. Vinkki tai tuhat, ikinä lukija ei arvaa loppuratkaisua ennen kuin aika on.
Niin...Jeanetten ja Sofian suhde. Sehän jää ihan kesken. Minä
en tykkää roikkua loppuelämääni siinä löyhässä hirressä, että Jeanette jää kuin
ikuiseen neitseelliseen tietämättömyyteen rakastetutustaan. Ja entäs sitten Madeleine ja Victoria Bergman...Tiedän
tyylikeinoksi jättää langanpäitä solmimatta, mutta Kiova ei nyt riitä
finaaliksi ja kaikkein vähiten eron tekeminen tekstiviestillä: ”Anteeksi.” Erik
Axl Sund on lukijoilleen encoren velkaa!
”Varjojen koti on alkuperäinen maa, jossa ihminen saa olla
lähellä Jumalaa. Se on lasten maa. Mutta se kuuluu myös niille aikuisille,
jotka ovat ymmärtäneet miten ihmiset aluen alkaen elivät. Miehet, naiset ja
lapset käsi kädessä...”
Sofiaa puistattaa. Lasten maa, jonka aikuiset ovat luoneet
himojaan varten.
”...lapset kuuluivat tietysti vihkiytyneille.”
Jotain mikä on varattu yksinomaan miehille. Ohjeita ja
totuuksia, jotka he ovat keksineet omiin tarkoituksiinsa.
”Kasvatimme heidät Pythian sanojen...”