sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Kädessä oli jo toinen lasillinen vedellä jatkettua skottilaista. Olo oli hutera, takana pahanlainen kohtaus aviomiehen kanssa. Fiona ei yleensä juonut, mutta nyt kraanavedellä laimennettu Talisker tuntui balsamilta, ja hän harkitsi nousisiko hakemaan sivupöydältä vielä kolmannenkin lasillisen. Vähemmän viskiä, enemmän vettä, sillä huomenna olisi istuntopäivä ja hän oli päivystävä tuomari, mikä tarkoitii, että piti olla valmiina mihin tahansa äkilliseen työtehtävään, oli olo miten hutera tahansa. Mies oli tehnyt järkyttävän paljastuksen ja sälyttänyt häen harteilleen mahdottoman taakan. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen hän oli peräti huutanut, ja huudon etäinen kaiku viipyi hänen korvissaan vieläkin.

Ja sitten pian sen jälkeen, raivosta kihisten, hän oli sanonut vähintään kaksi kertaa kovaan ääneen: ”Kuinka sinä kehtaat! Se ei olut mikään kysymys, mutta mies vastasi aivan tyynesti. ”Minä tarvitsen sitä. Olen viisikymmentäyhdeksänvuotias. Tämä on minun viimeinen tilaisuuteni. En ole tähän päivään mennessä saanut vakuuttavia todisteita kuolemanjälkeisestä elämästä.”

”Milloin me rakastelimme viimeksi, Fiona?”

Suosikkikirjailijani Ian McEwanin viimeisin teos Lapsen oikeus (The Children Act, Otava 2015, suomennos Juhani Lindholm) on paluuta niille juurille, joissa ihastuin Ianin teoksiin. Mukana ovat kaikki inhan elämän elementit älyllä ja ironialla maustettuina. Ei mitään haastavaa kvanttifysiikkaa, vaan liikumme jossain Rannalla, Vieraan turvan ja Ikuisen rakkauden nummilla, joilla olen niin kotonani, että luin kirjaa kiihkeästi kuin rakkauskirjettä: Antaahan tämä mitä lupaa, antaahan tämä kaiken, antaahan, vaikka mies, Jack vänkyttää, että hän ja Fiona ovat rakastelleet viimeksi seitsemän viikkoa ja yksi päivä sitten. Kaiken antoi, sillä Ian on kirjailijana tyyppiä, jolle antaudun voimattomana.

Lapsen oikeus kertoo perheoikeuden tuomari Fiona Mayen rankimmasta tapauksesta, jossa hän siirtyy kaikkivoipaisen oikeuden jumalattaren roolista oudon sattuman kautta ja tahtomattaan kuoleman kätyriksi, samaan aikaan, kun aviomies Jack uhkaa jättää hänet nuoremman naisen takia ellei Fiona palaa takaisin aistillisuuteen ja aviovuoteeseen. Fionaa ei nyt vähempää voisi kiinnostaa, sillä takana on hänen suurta huomiota herättänyt siamilaiskaksosia koskeva juttunsa, jossa hänen piti päättää, kumpi saa elää, kumman täytyy kuolla etteivät molemmat menehdy. Menossa on haredijuutalaisia koskeva juttu, jossa tyttärien, Noran ja Rachelin, eronneet vanhemmat taistelevat oikeudestaan vaikuttaa tyttöjen tulevaisuuteen. Siinä missä isä huoltajana sitoisi tytöt perinteisiin ja kotiin, äiti huoltajana antaisi näille mahdollisuuden koulutukseen ja vapauteen valita omat puolisonsa. Fionalla on vastassaan vanhoillisia uskovia puoltava joukkio sekä alullaan elämänsä kovin juttu Jehovan todistajia vastaan, mutta onneksi hän ei vielä tiedä, mihin se johtaa. Ja juuri nyt aviomies, hänen elämänsä rakkaus, uhkaa jättää hänet naisen takia, jonka nimi muistuttaa melanoomaa! Juuri nyt kun hän tarvitsisi tukea, unta ja rauhaa, nyt mies on keksinyt, että vain lihallisen avioliiton jatkuminen antaa heille mahdollisuuden yhteiseen loppuelämään.

Miten hienosti McEwan kuvaakaan Fionan vahvaa, älykästä, mutta myös herkkää persoonaa. Jack on ehdottomasti Fionan vertainen, mutta ikäkriisissään aviomies kadottaa tilannetajunsa: On aika rakastella ja on aika tehdä rankkaa työtä. Fionalla on nyt kädessään kovimmat kortit ikinä, joten edes Jackin poismuuttouhkaus ei häntä hetkauta, tai ainakaan hän ei anna sen näkyä, sillä hänestä ei ole anelemaan. He ovat olleet yli kolmekymmnentä vuotta loistava pari ja jos sen on pakko loppua näin banaalisti, niin olkoon sitten niin! Mutta tämä on vain pintaa, sillä Fiona on päättänyt kieltäytyä säälittävän, jätetyn naisen roolistaan, joten hän ei kerro edes Jackille, miten poisleikatun Matteuksen murheellisuus vaivaa häntä, tekee hänet ihan turraksi kaikelle, myös seksille. Fiona suoristaa ryhtinsä, uppoutuu työhönsä ja miettii että:

Parasta olisi ollut, kun ei olisi ollut ruumista ollenkaan, vaan olisi voinut leijua vapaana kaikista fyysisistä rajoituksista.

Uppoutuessaan Jehovan todistajien juttuun, jossa kolme kuukautta alle täysi-ikäisyyden oleva, vaikeaa leukemiaa sairastava Adam Henry ja hänen vanhempansa kieltävät verensiirron lahkonsa sääntöihin vedoten, Fiona panee peliin kaikkensa, ei vain tietämystään ja kokemustaan, vaan itsensä tavalla, jota ei ole ennen tehnyt. Lääkäri antaa lausunnon, että Adam kuolee tuskalla, jota ei osaa edes kuvitella tai jää sokeaksi ellei verensiirtoa tehdä vuorokaudessa. Istunnon lopulla Fiona ilmoittaa lähtevänsä tapaamaan Adamia henkilökohtaisesti ja jatkavansa illalla. Tässä kohden aavistin jo koko kirjan lopun. Se ei ollenkaan vienyt minulta lukunautintoa, vaan tällä kertaa lisäsi sitä, koska saatoin nyt katsella kirjaa elokuvana. Sairaalakohtauksessa on jotain niin erityistä, että sen aistii kaikellaan aina sitä lievästi makeaa hajua myöten, joka ei tule kukista eikä puhdistusaineista.

Minulle brittiläinen kirjallisuus on voimavara, jotain mitä hengitän. Erityisen mieluusti siitä nautin McEwanin seurassa. Se että Lapsen oikeus on niin hieno teos, johtuu sen käsittelemistä, elämää suuremmista aiheista, mutta myös brittiläisestä oikeussalitoiminnasta, johon olen aika heikkona. Vahva, paljon kuvaava jakso on Fionan matka jakamaan oikeutta Koillis-Englantiin. Se kaikki siinä on niin peribrittiläistä ja samalla sekä yläluokkaista kuin myös Fionan silmin ja mielin alaluokasta kertovaa. Koillisessa käsittelyn tulee tapauksia, joita jotkut eivät voi unissaankaan kuvitella. Koillisessa Fiona myös kohtaa villin teinimenneisyytensä, sillä serkkuvierailut Newcastleen olivat hänen elämänsä heittäytymisen aikaa. Koillisessa myös tapahtuu se, mikä alkoi melodiasta ja runosta, eräästä laulusta...

”Koskettava romaani ääneen lausumattomasta rakkaudesta, pitkän avioliiton ongelmista ja paljon kokeneesta naisesta, jonka mitta tulee täyteen. Koukuttavaa luettavaa.” – Observer –

Yllä olevaan on helppo yhtyä. McEwan kirjoittaa vahvaan tyyliinsä ja näyttää, miten erityisen intuitiivinen hän on kuvaamaan aikuisen naisen kipupisteitä tunteella ja oikeudenmukaisuudella, jonka Fionalle, perheoikeuden tuomarille, auliisti suomme.

Lokakuun loppu. Kellojen siirto paalutti viimeisen vaiheen uupunesta vuodesta alkaneeksi, ja pimeys lankesi. Fiona ja Berner olivat saaneet kuulla asianajajalta, joka oli järjestämässä lakimieskillan joulujuhlaa Gray’s Innin suureen juhlasaliin, että heidät oli valittu joulukonsertin aloitusnumeroksi.

Hän näki silmäkulmastaan, kuinka Mark nosti lukulasit silmilleen. Sitten kaunis tenoriääni aloitti suloisesti, uskollisena säveltäjän dolce-merkinnälle:

 Quand viendra la saison nouvelle,
 Quand auront disparu les froids...


*****


*****

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Johanna Lehtinen&Tanja Hakala: Laiturilla - Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa

Täällä Päijänteen saaressa asuessa osaa nauttia siitä, että iso vesi näkyy olohuoneeseen ja yläterassilla voi katsella auringonlaskua Suomen syvimpään järveen. Voi kuulla myös lokkien huudot ja uida pitkin kuunsiltaa, mutta aina puuttuu se yksi asia ja se on meri. Siinä missä haistan lumisateen jo tunteja ennen, osaan kaivata sitä, mitä en voi aistia täällä: meren tuoksun. Kun on lapsuuden mökkikesinä Luvialla asuessa saanut suolan vereensä, tiirojen huudot uniinsa ja keväisin nostanut raskaita verkkoja täynnä aurinkomerituuliahvenia, ei voi ikinä lakata kaipaamasta merta.

Luin eilen iltapäivän teehetkellä Johanna Lehtisen&Tanja Hakalan huvilakirjaa Laiturilla – Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa (Docendo 2015) ja tietysti putosin muistoihin lapsuuden perheen mökistä Kuivalahdella kuin monista, monista ystävien luvialaishuviloista, joissa olimme viettäneet pitkiä kuumia kesäpäiviä, päiviä, jolloin aika oli seisahtunut ja mieli tyhjeni höyhenenkeveäksi, laiskojen merilaineiden liplatteluksi. Laiturilla on upea kurkistus erilaisiin kesäkoteihin rannikolla ja saaristossa ja kuinkas sattuikaan, suuri osa kirjan huviloista on Luvialta! Kirjan kuvat ovat Johanna Lehtisen ja teksti Tanja Hakalan. Mukana ovat myös sisustussuunnittelija Milla Alfan ja Riia Rauhala, jotka tarjoavat ideoitaan mökkien sisustamiseen. Mukana on myös arkkitehdin näkemyksiä ja erinomaiset tietoiskut jokaisen mökin esittelyn jälkeen. Olen niin kotonani tämän kirjan kanssa, vaikka selvästi mökit ovat jo huviloita, on paljon valkoista ja seinät upeaa näköalaa tarjoavia jätti-ikkunoita ja neliöitä paljon, mutta mikään ei poista meren tuoksua, ei lasten jaloissa sisään kantautuvaa santaa, ei grillissä kypsyvän kalan tuoksua, ei sitä uniikkia yksinkertaisuutta, joka on ehdoton osa saaristolaiselämää. Mukana on myös kunnon kalastajatorppa Pirskerin saaresta vuodelta 1786 sekä noin 150-neliöinen kalastajatila 1800-luvun alusta, joten mennyt maailmakin on mukana. Kirjassa on 11 hyvin erityylistä mökkiä, sillä kalastajatilojen vintagetunnelmista siirrymme Kalifornialaisen väritykityksen kautta karunkauniisiin kalliomaisemiin. Koska tämän jutun tarkoitus on olla vain alkupalat, emme piipahda kuin muutaman mökin niissä yksityiskohdissa, jotka minua neljännesvuosisadan Luvialla eläneenä ja mökkielämää viettäneenä kiinnostavat.



Ensimmäinen pöytä, joka minua kutsuu on raumalaiselta huvilalta. Johannan ja Juhan pöytään istun tutunoloisesti. Tämä muistuttaa minua eräästä tutusta mökistä Luvialla, jossa saimme viettää parina kesänä muutamia viikkoja kiitos vanhojen ystävien, vuokramökkielämää, kun vain oli päästävä täältä järven rannalta meren ääreen. Raumalaismökki on 1930-luvulta ja se on entinen vanhemman rouvan koti. Mökissä yhdistyvät sekä romanttisuus että selkeys. Luonnonmateriaalit, puuvilla ja jälleen niin muodikas pellava täydentävät mökkitunnelmaa. Johanna on käyttänyt sisustuksessa osin oman yrityksensä Sisustustalo Kodin Onnen tuotteita.

Mielestäni musta huvila, luvialaisten Hannelen ja Arin paratiisi on ihan julkkismökki, sillä olen tästä lukenut jostain sisustuslehdistä. Kaikki sai alkunsa parista viikosta vuokramökillä, jonka jälkeen alkoi itää ajatus pysyvämmästä asumisesta meren rannalla. Luvialta ei kuitenkaan niin vain mökkitontteja löydykään, joten pariskunnalla kävi tuuri, kun heidän tuttavallaan oli myynnissä tontti vanhoine rakennuksineen. Moderni huvilatyyppi löytyi Sunhouselta ja mukaan suunnitteluprojektiin lähti arkkitehti Kalle Oikari. Musta huvila on sisältä hyvin vaalea, puupinnat ja tekstiilit luovat pehmeyttä sisustukseen ja suuret ikkunat tuovat luonnon sisälle. Upea kesäkeittiö on kuin piste iin päälle ja tietoiskusta löydämme Rakenna kesäkeittiö kaikin mukavuuksin Hirvikoskien tapaan!


Kuvassa mustan huvilan valtiatar Hannele suurella terassilla. Takana näkyy upea ja hyvin varusteltu kesäkeittiö, jonka rakennusohjeet siis Laiturilla-kirjassa.

Sumu on hiljalleen hälvenemässä. Sen viimeiset rippeet pyörähtävät saaren ympärillä ennen katoamistaan. Johanna kaataa lämmintä kahvia mukiin, ottaa paremman asennon ja sulkee silmänsä. Laiturilla on hiljaista. Oikeastaan tuntuu kuin koko meri olisi hetkeksi pysähtynyt tätä lauantaiaamun aamiaista varten. Jari ja Tilda ovat siirtyneet jo omiin puuhiinsa. Johanna viipyilee mielellään aamupalalla mahdollisimman kauan.

”Tämä on minulle parasta terapiaa. Kiireinen ja intensiivinen työni yrittäjänä vaatii vastapainoksi yksinkertaista rentoutumista. Mikään muu kuin meri ja luonto eivät rauhoita minua näin.”


Johannan kauniilta mökiltä valitsin kuvan, jolle heti syntyi mielessäni nimi ’Onni’. Tässä just on sitä jotain luvialaista saarelaisuutta, jossa kohtaavat rauhallinen suojaisuus, tietty rannikkolainen yksinkertaisuus sekä tietysti meri kaikkineen. Sisustus on kaunista, mutta just saaristomökkiin sopivan rouheaa: Seinät esimerkiksi ovat raakalautaa, joka on Johannan harkittua, mutta toisaalta huoletonta tyyliä. Perhe on ulkoilmaihmisiä, sillä ateriat nautitaan pääsääntöisesti ulkona. Pakko vinkata, että on olemassa omarotunsa, jotka syövät ulkona keväästä syksyyn. Porilaisen perheen idylli on täydellinen, sillä mökissä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Pauhaava televisio tuntuisikin täällä ihan häväistykseltä. Kerroin Johannalle aivotutkimuksesta, jonka mukaan vain meren aavan katselu uudistaa aivosoluja ja rauhoittaa mielen. Johannan mökkiesittelyn jälkeen on upea tietoisku Rakentaminen saareen!


Tästä mieluusti heräisin joka aamu, tähän mieluusti nukahtaisin hyvään unen meri aina silmissäni aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä. Ihana tapetti!

Porilaisen Tiinan ja hänen avomiehensä Pekan luvialainen mökki on unelma, jolle ei laitettu hintalappua. Näin Tiina:

Koin, että arvot, joita tavoittelin, ovat pitkäaikainen sijoitus ja panostus henkiseen hyvinvointiin ja pääomaan, joka koskettaa koko perhettäni vielä pitkälle senkin jälkeen, kun minusta on aika jättänyt.

Tiinan mökki on valmistunut 2012 ja on 100-neliöinen.


Ihastuin sataa mökin tunnelmalliseen olotilaan: Harmoniaa potenssiin ziljoona.

Tiinan mökkiesittelyn Muutto mielenmaisemiin tietoisku on tärkeä: Siinähän on omat haasteensa, jos haluaa muutta pysyvästi mökille asumaan, kuten tekivät Tiina ja Pekka vaihtaessaan kaupunkiasumisen mökkielämään. Ja moni samaa halajaa.


Tiinan terassi on niin houkuttava, että paljastan tämän olevan omakin unelmani joko ylä- tai alaterasille toteutettuna. Mitä tässä ihminen muuta kaipaa etenkin kun liki on vesi. Huomatkaa päädyn oleskeluryhmä, jossa on mukava viihtyä kaikkina neljänä vuodenaikana ystävien kanssa seurustellen ja tunnelmoiden.

Tiina kiteyttää hienosti: ”Meri on lohduttajani ja eheyttäjäni. Sen mahdollisuudet kiehtovat minua.”

Laiturilla voisi päättyä Tiinan sanoihin, mutta jatketaan vielä hiukan. Paras mökkkituliainen ikinä on Laiturilla! Kirja on todella upeasti asemoitu: Kuvien tempo on just oikea eli suhde kuvien, kollaasien ja yksittäisten pienkuvien tarjonnassa on lukijaystävällinen. Teksti liudentuu kuviin niin, että kumpikaan ei vie toiseltaan, vaan täydentää. Jokaisesta mökistä tarjotut pohjapiirustukset sopivat hämmästyttävän häiritsemättömästi kokonaisuuteen ja lopun tärkeät tietoiskut monista aiheista ovat todella kiinnostavat. Ne nostavat kirjan hyötysuhdetta, joten Laiturilla on kirja järjellä ja tunteella. Järkeä on vaikka punamultamaalin teko-ohje. Tunnetta ei tässä voida välttää, sillä mereen liittyy aina suuria tunteita. Ja minulla vielä moninverroin, kun nyt elän sen korvikkeena tätä Alvar Aallon huvilasaarta järvi-ihmisenä. Onneksi on tyttäremme Meri!


Tämä viimeinen kuva vuonna 2012 Luvialle valmistuneelta 137-neliön huvilalta, on nostalgisin. Antin ja Ainon upeaakin upeamman uuden mökin vanha rantasauna haluttiin säilyttää, sillä enää ei olisi saanut rakentaa näin likelle rantaviivaa. Hyvä niin, sillä kaunista on kontrasti kun uusi ja vanha kohtaavat. Sain paljon muistoja tästä kuvasta, siitä mitä se edustaa: vanhaa, aitoa luvialaista saaristolaisuutta. Mitenkään en voi olla miettimättä, millainen kirja syntyisi vaikka nimellä Vanhojen mökkien kuiskeet. Siinä voisi olla vain vanhoja mökkejä ja niiden nykyisyyttä ja menneisyyttä. Eräästäkin saarimökin vieraskirjasta löytyisi kiinnostavia kertomuksia huvilaelämästä 1800 –luvulta alkaen. Keitä kaikkia saapuikaan veneillään huvilavierailuille, mitä ruokia tarjottiin, mitä sanoja kuultiin...Yhtä kaikki: Sama rakas, ikuinen meri syleilee niin uusia kuin vanhoja meriasumuksia, samat aurinkomerituuliahvenet nousevat merestä ja ken merelle on sydämensä menettänyt on sen lumoissa sateenkaaren tuolle puolen.



*****

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Pirjo Rissanen: Terveisiä Armille

En ole missään nimessä tyypillinen ikäiseni nainen, jos sellaisia nyt yleensä onkaan. En rakasta sisustamista, kukkien hoitoa, käsitöitä saati muuta kotoista puuhastelua. Mutta jouluihminen olen henkeen ja vereen. Onnistun jouluisin yllättämään itsenikin innostumalla loputtomasta suunnittelusta ja jouluruokien laittamisesta – tai ainakin niiden yrittämisestä, vaikka muuten olenkin maailman huonoin ruoanlaittaja. Joulu on minulle jotain elämää suurempaa. Jos olisin uskovainen, sanoisin että joulussa on pyhyyttä. Se muuttaa jopa minunlaiseni kyynisen ihmisen pehmeäksi ja rakastavaksi perheenemännäksi, ainakin pyhien ajaksi.

Joulu! Pakkasesta sulamaan tuodun kuusen tuoksu, kynttilän hehku, mielen hiljainen tyytyväisyys aaton vaihtuessa tähtikirkkaaksi yöksi, Jussi Björlingin laulama Oi jouluyö...

Pirjo Rissasen uusin teos Terveisiä Armille (Gummerus 2015) jatkaa sitä Suomen Carol Shieldsin linjaa, johon olen tykästynyt jo häneltä aikaisemmin lukemissani kolmessa muussa romaanissa. Rissanen kirjoittaa paljon naisista, on äitejä, tyttäriä ja isoäitejä, on myös poikia ja aviomiehiä ja muita sukulaisia, mutta Rissasen naiskuvaus on vahva ja sen peilikuva usein armoton: Kuin julma huhtikuu, jonka valossa näkyvät niin likaiset ikkunat kuin rypytkin, mutta myös sielun ilkeydet, mielen mustat.

Armi Vartiainen on lastenkirjailija, joka sekä pitää työstään että ei. Hän jäi aikanaan kotiin hoitamaan perheen ensimmäistä lasta Valtteria, joka oli hyvin vilkas lapsi, ja siihen sitten jäivät gradut sun muut, kun syntyi toinekin lapsi, Lari, äidin kiltti kullanmurunen. Kotiäitiyden ajatus ei kuitenkaan istunut Armille, joka ei yhtään välittänyt huushollihommista ja inhosi niin suuresti ruoanlaittoa, että perhe olisi ilman aviomies Teijon panosta elänyt pelkillä eineksillä. Armi alkoi kehitellä Karviais-kirjoja joita syntyi oikein sarja. Tekstiä tuntui riittävän, mutta kaikki ei ollut niin mieluisaa, sillä Armi vihasi kouluvierailuja eikä kokenut mitenkään erityisesti edes pitävänsä lapsista. Hän piti omasta rauhasta, Larista, perheen vanhasta Sulo-koirasta ja ennen kaikkea joulusta, joka piti aina vietettämän hänen luonaan, vaikka maailmanloppu olisi tullut. Tietenkin hän piti miehestään Teijosta, mutta omalla viileällä tavallaan suurempia tunteita osoittamatta. Suhde esikoiseen, maailmaa kiertelevään Valtteriin, on ongelmallinen, miltei olematon. Armi katsoo asioita omalta kannaltaan osaten ne itselleen niin hyvin perustella, että mikään siinä ei voi olla väärin.  Elämä on kuitenkin omaa mieltään ja niinpä varsin täydellinen Armi kohtaa jo kirjan alussa menetyksen, jota ei olisi voinut kuvitellakaan, sillä vastahan Teijo jäi eläkkeelle...Alkaa aivan uusi asia, vaikea asia, sillä Armi ei ole koskaan asunut yksin ja nyt kaikki yksinolo on moninverroin tukalampaa, sillä mielessä pyörivät kipakat, rumat sanat, jotka hän Teijolle heitti, kun tämä teki lähtöä Kirkkonummelle kokeilemaan kaverinsa venettä...lähtöä, jolta ei enää palannut.

Terveisiä Armille on takuuvarmaa Rissasta, jossa lukijan ei tarvitse myötähävetä huonoja dialogeja, ei kankeita virkkeitä, ei kärsiä puhekielestä. Äidinkielenopettaja näkyy Rissasen kirjailijuudessa. Tarinoissa tulee esiin usein naishahmoja, kuten nyt uusimman kirjan Armi, jotka haluavat kulissien olevan kunnossa miltei hinnalla millä hyvänsä. Rissasen naiset ovat myös varsin egoistisia ja/tai tunnekylmiä. Kylmä virta ulottuu usein heistä aina lapsiin ja sillä on omat seurauksensa, joista kaikki eivät niin helppoja. Kirjan Armi esimerkiksi ei anna poikiensa, kummankaan, kutsua itseään äidiksi, hän haluaa olla kaikille vain ja ennen kaikkea juuri Armi. Hän tavallaan riistää lapsiltaan äidin, mutta tajuaa sen liian myöhään.

Rissasen kirjojen suosio pohjautunee samaistumiseen, sillä kaikki häneltä lukemani kirjat ovat sisältäneet pieniä peilejä niin pahassa kuin hyvässä. On kuin seisoisi kuvastimen edessä ja näkisi itsensä läpivalaistuna. Nämä kirjat tekevät myös hyvää, sillä näistä oppii sen, millaiseksi ei kannata antaa itsensä tulla!!! Toisaalta Rissanen kuitenkin antaa myös armoa ja tarinoilla on usein lohdullinen loppu, ei ihan happy end, mutta melkein. Henkilöhahmotkin oppivat matkan varrella, tarinan edetessä ja heistäkin löytyy uutta potentiaalia, kuten vaikka Armista, joka monen rankan jälkeen lopulta löytää oman polkunsa, jota hänen on alettava kulkea.

Terveisiä Armille kirjassa on kaikuja Rissasen Sun ystäväsi armaasi teoksesta, sillä Armin pimein muisto liittyy takertuvaan menneisyyden ystävään Marjaliisaan ja siihen kauheaan mitä siitä aikanaan seurasi. Sun ystäväsi armaasi kirjassa Eevan takiainen oli Silva, mutta ratkaisut ovat aivan erit.

Armissa on tarkkailijaa, kuten Shieldisin kirjojen henkilöhahmoissa. Hän kyttää, valvoo, puuttuu loputtomasti ja usein ihan hyvässä tarkoituksessa. Muut vain näkevät asian hieman toisin. Armin kiirastuli on suosikkipojan Larin avioliitto Leean kanssa ja etenkin Leean vanhemmat, jotka ovat äkkirikastuneet kauppiaina. Armin mielestä tyyli ja sivistys päihittävät aina rahan. Äänekkään Annikin, Larin anopin, ja Annikin miehen Heimon, vulgääri käytös sekä pöyristyttävät että hämmentävät häntä:

Tuossa naisessa kaikki näytti ensisilmäyksellä olevan täydellistä, avokkaitten kärjestä hopeanvaaleisiin tyylikkäästi leikattuihin ja kammattuihin hiuksiin asti. Korvalehtiä somistivat pienet timanttikorut. Mutta kun tarkemmmin katsoi, havaitsi että meikkiä oli liikaa, huulipuna ehkä liian kirkasta ja silmien rajauksissa käsi oli aavistuksen verran vapissut. Meikkivoide teki ihosta sileän ja vahamaisen. Mutta pienistä puutteista huolimatta Annikki näytti nuorelta, nuoremmalta kuin minä, vaikka hän oli muistaakseni neljä vuotta sitten täyttänyt seitsemänkymmentä.


Neljännen Rissasen nyt luettuani mieleeni on tullut eräs toinenkin kirjailija kuin Carol Shields: Eva Illoinen! Illoisella on kirjoissaan naishahmoja, jotka usein ovat keski-ikäisiä ja kipuilevat monin tavoin. Illoisen kirjoissakin teksti on laadukasta ja tarinat monelle samaistuttavia. Ehkä juuri siksi, että ne tapahtuvat ihan tavallisille naisille, kuten Rissasen kirjoissa. Vertaan nyt neljännen Rissasen kirjan luettuani häntä mielellään häneen itseensä ja edelleen Kamomillasola on oma suosikkini. Armi on tasavertainen Äitienpäivän kanssa, mutta olisi sen päihittänyt, mikäli Rissanen olisi hieman joko tiivistänyt loppua tai ei olisi antanut vahvan Armin kuvan muuttua vesivärityöksi, johon on ripahtanut liikaa laveerausta: Minusta Armin ei olisi kuulunut muuttua niin säihkyvän lapsirakkaaksi yhdestä vieraasta lapsesta kuin mitä lopussa tapahtui. Sen sijaan kuvaukset Larin lasten kanssa olosta ovat hyvin todenmakuiset. Vain loppupuolen ’Otto-jaksoihin’ hieman enemmän särmää ja... Loput saavat kuitenkin olla onnellisia ja niinpä Armikin lopulta nukahtaa seestyneenä Lemmikkikujan talossa kuussa, jossa kesä kääntyy syksyyn tajuten jotain elämää suurempaa. Ja kohtahan on taas uusi joulu ja Oi jouluyö...

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Viihde- ja lukuromaanin hiekkaan piirretty viiva - ikiaihe, eikä suotta&Haaste!

Voitte arvata, että en ole Lunalta ehtinyt lukea riviäkään tai en vain malttanut, joten menee parisen päivää ennen kuin tulee kirjaa. Onneksi Kaisa Reetta kommentoi tänään minua ja varmaan montaa muutakin kirjaihmistä kiinnostavasta aiheesta vanhaan juttuuni eli Viihde- ja lukuromaanin hiekkaan piirretty viiva. Innostuin nyt tästä ikiaiheesta niin, että vetelen tänne vähän tekstiä vuoden 2011 ajatuksistani ja kuinka ollakaan, olen edelleen samaa mieltä. Olisikin kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä aiheesta muut ovat. Kirjabloggaajat, jos teillä on aikaa, tarttukaa aiheeseen: Käyn lukemassa jokaikisen jutun tästä aiheesta ja linkitän ne myös juttuuni. Muistakaa vain vinkata minulle, että juttu tehty, sillä uppoudun kohta pariin kirjaan, jotka liikkunevat juuri tällä mystisellä viivalla. Keskusteluun tietysti saavat osallistua kaikki!!!


Viihde- ja lukuromaanin raja on hiekkaan piirretty viiva, jonka jo seuraava aalto pyyhkii pois. Vastasin itsekin tänään yhdessä kommentoinnissa reippaasti oikaisten kun puhuttiin Bolšoin perhosesta. Syy: Vetää raja siihen, kumpaan ryhmään vaikkapa juuri ko. kirja kuuluu, on subjektiivinen näkemys ja riippuu paljolti myös lukijasta. Painotan sanaa myös, sillä uskon että suurin osa paljon lukevista osaa määritellä selkeän viihderomaanin. Viihderomaaneistakin tosin löytyy omat helmensä, jotka ovatkin sitten siinä oudossa viivasssa hiekalla eli ehkä jo onkin kyse lukuromaanista tai sitten ei.



Minulla ei ole mitään vastaan viihdettä, vaikka itse en olekaan kovin viihteellinen, vaan kaipaan enempi syvää, tummaa ja puukolla kirjoitettua. Moni muukin asia toki vaikuttaa. Aihe. Oma tunnetila. Kirjoittajan kieli. Tarinan rakenne. Myös kirjan äärellä on lupa viihtyä!  Se on ihan yhtä arvostettua kuin viihtyä elokuvateatterissa tai konsertissa. Toiset pitävät vain siitä ja toiset tästä. Itse olen kuitenkin niin kova lukija yli sadan vuotuisen kirjani kanssa, että haluan vaikuttua. Samahan kävi minulla musiikissakin. Pidin ennen musikaaleista, mutta lopulta ooppera voitti. Nautin silti ihan mielettömästi kun äitini kantaa kirjastosta eräitä kirjoja ja oikein odottaa suomalaisen painoskuningattaren seuraavaa kirjaa. Se on hänen viihtymistään, minun viihtymistäni ovat lukuromaanit ja dekkarit. Blogissani haluan kuitenkin ehdottomasti edes yrittää tarjota melkein kaikille jotain eli seinät ovat kaukana ja ovet ja ikkunat auki ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta. Sitten jos vähennän sadasta kirjasta viiteenkymmeneen, kaikki onkin hieman toisin...


Tämän päivän Helsingin Sanomissa  (19.4.2011) Hannu Harju Tammelta toteaa Jukka Petäjän jutussa Moneen kirjaan kohdistuu kovat odotukset, mutta myynti jää pieneksi, että:

"Viihde- ja lukuromaanin välimaasto on haastava alue, paremmin olisivat voineet myydä esimerkiksi Anne Fortierin historiallinen Julian rakkausLeila Meachamin kartanoromaaniRuusut ja Janice Y.K.Leena Pianotunnit."

"Joe Hillin modernin goottijännityksen toivoisi uppoavan paremmin suomalaisiin. Petina Gappahin menestystä Ruotisissa tai Karin Slaughterin palvontaa Hollannissa voi vain kadehtia. Ja mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun Alice Munrolla ei ole moninkertaisesti enemmän lukijoita."

Nyt olisikin kiinnostavaa kuulla, mihin ryhmään lasket vaikka kirjat Bolšoin perhonen, Paluu Rivertoniin, Meriharakat, Hyviä ihmisiä ja Kaikki mitä rakastin? 


Vai onko sillä mitään väliä, mihin ryhmään kirjat kuuluvat? Minulle ei ole, mutta kartan syvästi vain täydellistä siirappihöttöä, mutta kertoa, mitä se on, on vaikeampaa kuin sen karttaminen: Sen kertoo vaisto. Ainakin minulla.


Ja entäs sitten Näkemiin taivaassa tai



Koska samaisessa Hesarin jutussa Touko Siltala Siltala-kustantamosta mainitsee mm. Philip Rothin eräässä yhteydessä, niin minä suosittelen: Lukekaa Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain)!

Pidän Humisevaa harjua yhtenä maailmankirjallisuuden parhaista klassikoista. Mikä sen erottaa ns. lukuromaaneista, sillä eikö senkin äärellä ole viihdytty, kiihdytty ja nautittu? Sekö, että se on kestänyt aikaa? Onko Jalna -sarjan lukeminen pois venäläisiltä klassikoilta? Minulla ei ollut, sillä muistan lukeneeni niitä samoihin aikoihin. Olisiko lukemisen hyväksi syytä poistaa luokittelut ja vain kannustaa kaikellaan lukemista, jonka nyt väitetään laskevan hurjaa vauhtia. Me kasvoimme lukijoiksi ja kirjastojen suurkäyttäjiksi, emmekä tienneet kirjaa parempaa lahjaa, mutta entäs miten on laita jälkikasvumme esimurrosiässä ja sen jälkeen? Vievätkö koneet ja harrastukset niin menneessään, että me olemme viimeinen sukupolvi joka elää lukeakseen? Tai lukee elääkseen? 

Entä sitten kirjailijat: Onko Joyce Carol Oates laadukkaampaa kuin vaikka Jayne Anne Phillips? Minulla molemmat ovat samalla viivalla ja siihen mahtuu myös Carol Shields ja Lionel Shriver ja keitä kaikkia. 


Mihin kuuluu mielestäsi Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi? (Lukuvuoteni 2012 paras kirja!)


Mihin olisit sijoittanut Pelon Jokapäiväinen elämämme ELLEI se olisi voittanut Finlandia -palkintoa? Kuulen tavan takaa, miten monet ostavat jouluna lahjaksi Finlandia-palkitun kirjan, vaikka eivät olisi ikinä lukeneet kyseistä kirjailijaa. Onko yhden ison palkinnon 'PYHITYS' liian iso? Jättääkö se kirjallisia timantteja katveeseen ja oi totisesti, en nyt tarkoita Pelon kirjaa, sillä minulle se on Sinuhesta seuraava, mutta noin yleensä?

terveisin Leena Lumi, joka nyt uppoutuu Pirjo Rissasen kirjaan Terveisiä Armille ja sen jälkeen Sadie Jonesin teokseen Ehkä rakkaus oli totta.

PS. Puheenvuoro: Kotimainen kirjallisuus

PPS. Tammikuinen sunnuntaikirje intohimosta ja sen vajeesta


Helsingin Sanomissa oli tänään monta kiinnostavaa juttua, joista kirjan Anna Ahmatova Fontankan talossa väliin leikkasin talteen jutun, jossa käsiteltiin Ahmatovan kolmatta aviomiestä Nikolai Puninia, joka kuoli Stalinin vainojen uhrina 1953. Asiasta Anneli Ahosen jutussa Pietarissa muistetaan vainojen uhreja.

Antti Majanderin jutussa Kosmoksesta kunnon kustantamo kerrotaan, miten Mikko Aarne pääsi toteuttamaan unelmansa yhdessä Pekka Ruuskan kanssa. Kyseessä on uusi Kustannusosakeyhtiö Kosmos, joka lupaa elinvuosia painetuille kirjoille. Hurraa!!! Minun silmäni eivät kestää mitään näyttötauluja yhtään enempää kuin niitä jo nyt tuijotan. Mikko Aarne kertoo:

"Pääsemme aloittamaan puhtaalta pöydältä ja keskittymään heti sen ajattelemiseen, mikä on oikeasti sellaista sisältöä, joka sopii nimenomaan kirjaksi."

Kauno ja tieto lähestyvät hänen mukaansa kovaa vauhtia toisiaan, ja syntyy asiaproosaa. Jos sen tarina on hyvä, mielellään aika laveakin ja ennen muuta vie syvälle, syntyy kirja, jonka ihmiset haluavat jatkossakin nimenomaan painettuna, eivät digitaalisessa muodossa. (Majander)

Hurraa ja kauan eläköön kirjakirja!!!!


Marjatta on kirjoittanut jutun Viihdettä, lukuromaaneja, taideromaaneja...

Haastan lisäksi mukaan Katja/Lumiomenan sekä Kaisa Reetan ja myös Ompun!

Omppu: Viihde- ja lukuromaani kirjallisuuden lajeina

kuva Ramón Casas y Carbo

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Luna napottaa ja tuumailee...sekä tervehtii kotiväkeään ja teitä kaikkia!


Hei kotiväki ja muutkin sukulaiset ja ystävät!

Tässä mää napotan Leenan ja Lumimiehen keittiössä sen jälkeen, kun mami lähti jonnekin. Minulle kyllä kerrottin, että olen sitten täällä sunnuntai-iltaan asti, vaikka olen vasta kymmenen kuukautta nuori. Mami ojensi Leenalle mun Myy-kassini, jossa oli vaikka mitä hoitotarvikkeita, herkkuja ja nunnupeitto, jossa mamin hajuja, joten ei tässä mitään hätää ole.
Minulla on tässä vielä panta kaulassa, mutta nyt sitä ei enää ole. Kuvassa vielä vähän jännitän, mutta tämän jälkeen on tapahtunut vaikka mitä kivaa.


Helppo arvata, että tässä napotan herkkua, mutta tekee mieli kertoa, mitä Leena kuiskasi minulle samalla kun höpötti jotain silkkisamettikorvistani ja antoi hirveesti pusuja: Hän pyysi, että hän saa olla minun mami ja Lumimies papi niin kauan kuin olen täällä kylässä, joka kyllä vähän alkaa jo tuntua kodilta. Koska kaikki eivät tiedä, mistä minä sain alkuni, niin se hassu sukutarina täytyy tässä nyt paljastaa. Kaikki alkoi oikeastaan jo siitä, kun oikea isäni, vesikoira Easy, eräänä jouluna karkasi tähän kotiin, sillä täällä asui siihen aikaan suuriruhtinatar Olga. Easy oli vähän pihkassa Olgaan, mutta Olga oli hänelle hieman viilee, silleen suuriruhtinaallisesti. Oli siis jouluaatto ja isälläni oli aaton kunniaksi kaulassaan panta, jossa hauskat vilkkuvalot ja kaikki erivärisiä, sellainen turvapanta pimessä. Lumimies, eikun siis papi, sitten vei nuoren isäni omaan kotiin, jossa hän sai isäni kuvan, joka on tässä:


Onpa mun oikea isä nuoren näköinen ja vähän joulutonttu...No sitten mun oikean isän perheeseen tuli labbis Ninni. Easy oli silloin sairas, joten mami ja papi luulivat, että isäni on nyt ns. vaaraton tapaus. Tapahtui sitten kerran, että Ninni-neidolle tuli ne ajat ja mitä isäni tekikään kun hetkeksi hoviväen silmä vältti: Tapahtui teinirakaskaus! Ninni ei ymmärtänyt mitään, mutta onneksi mami ja papi ymmärsivät. Ei mennyt kauaakaan kun syntyi pentue, jossa niin hurmaavia me kaikki, että mami ja papi ottivat kaksi meistä ja muutkin saivat tosi tarkoin valitut kodit. Oijoi, kyllä tuota vanhaherra-Easyn touhua on jaksettu nauraa, mutta en minä siitä oikein mitään ymmärrä kuin sen, että siitä alkoi mun tarina.


Arvaatkaapas, missä olen kun tämä kuva on otettu: Olen mamin sylissä sohvalla! Olen ehtinyt jo testata suuriruhtinatar Olgan kolme vuodetta ja tämän sohvan, mutta mamin syli on kaikkein paras maailmassa. En päästä mamia yksin edes sinne, missä keisaritkin saavat olla yksin, vaan istun siinä hänen edessään ja odotan. Mamia se alkoi niin naurattaa, että hommat ihan unohtuivat. Olen saanut miljoona rapsutusta ja mamin salaista koirahierontaa, joka rentoutti minut ihan roikottamaan päätäni sohvan reunan yli. Olen etsinyt tänään nameja, narskuttanut herkkuluuta, joka tekee hampaille hyvää, käynyt hoitamassa yhden huushollin postit ja kukat ja olen selvittänyt myös hajupostit. Tajusin hyvin nopeesti, että mami on sen verran kiva, että sitä voi suukotella vaikka kuinka. Papi on myös hurmaava, sellainen oikea koirakuiskaaja ja me ollaankin päätetty ottaa hänen kanssaan laatuaikaa kahdestaan, kun mami lukee. Oravia olen käynyt kurkkimassa parvekkeella ja ajattelin, että voisin nukkua ensi yönä mamin ja papin välissä ettei tule pahoja unia. Kohta saan iltaruokaa, jonka nimen mami kirjoitti menu-taululleni:


Tuo tarkoittaa siis sellaista herkullista, pannulla voissa paistettuja kanasuikaleita ja illalla saan sitten vielä iltapalan, raejuustoa tai jotain muuta hyvää. Huomenna on jauhelihaa ja koiranmuonaa, kanaherkkupatukka ja hammasluu. Ehkä vähän raejuustoa illalla. Kanaa saan taas sunnuntaina, jolloin mami ja papikin sitä syövät. Heillä on viikonlopppuisin aina joko kanaa tai kalaa, kumpikin olisi käynyt kyllä minulle. Minulla on täällä vaaleanpunainen lelukoppakin, josta saan ottaa mitä leluja haluan eikä mun tarvitse leikkiä yksin, sillä papi konttaa mun kanssa lattialla. 


Tässä minä vahdin, mitä mami kirjoittaa. Yletyn tästä antamaan tassua ja mami välillä rapsuttaa minua. Saan nukkua tässä kirjaston vuoteessa jos haluan, mutta en ole sitä asiaa vielä päättänyt. Lenkillä ollaan oltu ja puutarhassakin kuljettu. Tänään vielä kunnon lenkki ja sitten vielä myöhäpissat papin kanssa. Mami kuulemma lukee. Huomenna lähdetään vaeltamaan rantapoluille ja metsiin, mutta heti aamulla aikaisin käyn haistamassa aamupostit samalla kun papi noutaa sanomalehden. 

Älkää nyt olko yhtään huolissanne, sillä minusta tuntuu oikein kuin olisin jossain hotellissa ja palveluskunta on suorastaan parasta laatuluokkaa. Ainakin mami ja papi, jotka ovat elämässään yli kolmekymmentä vuotta toimineet koirien hoviväkenä.

hirveen paljon suukkosia teille kaikille
Luna
PS. Kolme päivää mennyt vauhdilla. Ollaan kävelty rannoilla ja metsien jäisillä poluilla, kuin myös oman puutarhan hankikantamoisilla. Mamista ja papista tuli nyt sitten mun kummit. Tulen tänne kummilaan aina välillä saamaan extrahuomiota ja naurattamaan kakkoshoviväkeäni sekä tietysti nukkumaan mamin ja papin välissä, että he voivat nauttia persoonani koiralumosta. Kumma miten niitä naurattikaan, kun hukkasin monta kertaa palloni ja peuhasin koko ison sängyn nurin. Ei kyyneliä, mami, pian tavataan♥  

Luna

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

He tulevat aukealle, sen reunassa on harmaa mustakattoinen talo.

”Tuolla pellolla tapettiin joskus ihmisiä”, poika sanoo huolettomasti.

Tyttö katselee pellolle. Ohra on alkanut jo tuleentua, mutta muutaman metrin pituisen painauman kohdassa viljan korret ovat punertuneet ja niiden vihneet loistavat verenpunaisina. Ei oikeastaan tiedetä mistä se johtuu, jokin puute maaperässä kai.

Tyttö kahlaa viljapellossa punaisten tähkien luokse, ottaa sellaisen käteensä, se on rento ja painva kun hän varovasti painaa nenänsä siihen ja aistii imelän raudantuoksun.

Hän tietää, että kapinan aikaan täällä tapahtui kaikenlaista.

Tyttö menee ladon luo ja kurkistaa sisään. Siellä on viileää ja hiljaista. Jotenkin erilainen aika kuin ulkopuolella.

”Tehdään tästä meidän salainen paikkamme”, hän sanoo.

”Voidaan tavata täällä, eikä kukaan tiedä meistä.”

He sinetöivät salaisuuden painamalla huulet vastakkain.

Kirsti Ellilän teos Tuntemattomat (Karisto 2015) on tarina Suomen sisällissodasta 1918. Se on tarina pahimmasta, mitä kansalle voi tapahtua eli veli kääntyi veljeä vastaan ja kädessä oli ase. Jos mikä on kansan stigma, se on sisällissota. En ollenkaan ollut tarkoittanut enää tästä ajasta lukea, sillä erään Kanadaan vuoden 1918 traumaa pakoon muuttaneen etäisen sukulaisen kautta olen joutunut tätä asiaa muutama vuosi sitten peuhimaan ja sitten vedin pitkän viivan asian ylle. Mitään sille ei voi, että vieläkin on sukuja, joissa kulkee jakohaara punaisiin ja valkoisiin. Sodan nimikin on kertojasta riippuen luokkasota, vapaussota, sisällissota, kansalaissota ja mitä muuta vielä. Luettuani Kirsti Ellilän Kaivatut, päätin kuitenkin lukea seuraavankin Kirstin kirjan ja tässä sitä nyt ollaan. Pelkäsin aiheen takia pahinta, mutta sain parempaa. Ellilä käsittelee arkaa aihetta hyvin hienovaraisesti, vaikka Mannerheimistä voisin sanoa muutakin, mutta se ei ole minun asiani tässä tarinassa. Mielestäni kaikki sisällisodat ovat kuin rutto: Haluaisin unohtaa, mutta totuus on, että kuten Kirstille tapahtui elävässä elämässä, se tapahtui myös minulle, ja on aikoja, jolloin arvet aukeavat uudestaan ja me sitten kärvistelemme niiden visvassa.

Tuntemattomat kertoo tarinaa Tammisaaren vankileiriltä, jonne punaiset vietiin, mutta tietysti myös sitä ennen tapahtuneita vääryyksiä, joita oli puolin että toisin. Ovat isotilalliset Niilo ja Kalle, joista Kalle, lääkäri, on kirjan nykyhetken kertojan Tuulin, isoisä. Niilo taas on Tuulin ensirakkauden Kain isoisä. Tuuli tulee kesäpaikkana olevaan Annalaan yksin tarkoituksena sekä levätä että laittaa paikkaa kevätkuntoon. Hänellä on vaikea astma ja menneiden tapahtumien ahdistukset tuodaankin esiin pääosin Tuulin astman kautta. Tuulin törmätessä vaiettuihin salaisuuksiin, hän reagoi fyysisesti. Tavallaan Tuuli väistämättä palaa menneisyyteen, sillä naapurissa, Tuvassa, asuu edelleen punikkiäidin äpärä, 90-vuotias Teivo, joka on aina kuulunut Tuulin lapsuuteen melkein isähahmona. Myös Kai on paikalla sukutilalla, joten henkiögalleria kuin nostaa menneisyyden nykyhetkeen. Salaperäinen Maria on ostanut lähitilan ja hän se öisin kaivaa Tuulin veripunaisten ohrien pellolla...Vahingossa paljastuneet viestit löytyvät ja Tuulille alkaa paljastua menneisyydestä asioita, joita hän ei voi jakaa miehensä Roopen kanssa, vaan vain Kain.

Lahtarin sylikoira
tiedätkö kenen teko olet ja miksi et ollut mies
ja kostanut äitisi ja hänen veljensä kuolemaa, he olivat
täysin syyttömiä.
sinä olet vellihousu
terveisin Eräs joka uskaltaa sanoa totuuden
ps. Vielähän ei ole myöhäistä, murha ei vanhene

Kirsti Ellilä kirjoittaa omakokemastaan ja miten hän kirja kuin pakotti hänet kirjoittamaan itsensä. Etsiessään kerran kirjastossa luettavaa, hyllystä  yhtäkkiä tippuu Jaakko Paavolaisen kirja Vankileirit Suomessa. Kirja avautuu kohdasta, jossa on Ellilän oman isoisän kirjoittama kirje Tammisaaren vankileiriltä vuonna 1918:

Tiesin, että isoisä oli ollut lääkärinä Tammisaaren vankileirillä, mutta siinä kaikki. Isoisän kirje järkytti. Koin spontaanisti, että minuun oli otettu yhteyttä haudan takaa.

Ellilä kertoo miten ’miten aihe pyöri mielessä, mutta tuntui vaikealta ottaa se esille sukulaisten kanssa.’ Kirsti kuitenkin päätti tarttua tarinaan huomattuaan, miten ristiriitaisia olivat eri ihmisten muistot hänen omasta isoisästään, jonka poika, Kirstin isä, koki tämän ankarana, mutta jo serkkujen kertomuksissa hän oli hauska seuramies, joka viihdytti myös lapsia laululeikeillään. Mitään laululeikkejä Kirsti taas ei muistanut, sillä hän vietti iltapäivänsä Ilmainniemen huvilalla isoäidin seurassa. Kaikkein oudointa oli, että vitivalkoinen isoisä oli ottanut perheeseen kasvatiksi kansalaissodan jälkeen punaorvon. Mistä siis oli kysymys?

Ellilä kirjoittaa Kaivattujen tyyliin täydellisen hyvää kieltä ja tempolla, jossa lukijan sielu pysyy perässä. Periaatteessa olen sitä mieltä, että kirjan kuin kirjan erinomainen pituus on noin kolmesataa sivua, kuten tässäkin, mutta hiukan jäi uteliaisuutta Kallen, Niilon, Annan ja Raakelinkin suhteen: Millaisia he todella olivat päänsä sisällä. Raakelista saamme enimmin tietoa, muista vähemmän. Elilän kirja ei ole rankka tavalla, jota pelkäsin, vaan osin jopa lyyrisen kaunis. Suljetaan avattujen salaisuuksien viestit lippaaseen ja annetaan yli lentävien hanhien törähdysten viedä meidät unohduksen usvaan:

Tuolta ne tulevat, lentävät ikkunoista sisään ja ilmavirta vie hänet mennessään. Se nostaa hänen hanhien mukana taivaalle ja kuljettaa kohti pohjoisen kirkkautta.

Lentämisen hurmio tarttuu ja hänen sydämensä lyö kuin hanhien siipi, ilman pyörteitä täyteen.


Hän huomaa olevansa yhtä hanhiparven kanssa ja haroo sormillaan taivaan heleää tähtiusvaa. Liukenee yöhön ja...

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Leena Lumin kevätarvonnan 2015 voittajat ovat...


Leena Lumin kevätarvonnan 2015 voittajat ovat Pelaguu, Minttuli, Birgit, Helena Ruotsala ja Paluumuuttajatar. Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistumisesta♥

Palkintolistalta ensiksi saa valita Pelaguu, sitten Minttuli etc. Kun valinta on tehty, ole ystävällinen ja ilmoita siitä minulle kera yhteystietojen leenalumi@gmail.com  Laitan listaan merkinnän varattu, joten on helppo seurata, mitä on vapaana. Toivon ystävällisesti viimeisenkin voittajista ilmoittautuvan ke 18.3. klo 12 mennessä. Mitä nopeammin, sitä parempi, eikä jono seiso.


Tämä onnenpensaskuva kirjasta Pihan puut ja pensaat saa minut odottamaan nyt kiihkeästi kevättä. Onnenpensaita, 'Forsythia 'Northern Gold', on istutettu viime vuonna lisää, samoin helmiorapihlajaa, Crataegus mordenensis 'Toba', jasmiinia, lännenhemlokkia, 'Tsuga heterophyll', ja ah!, tämän vuoden kiivaimman odotukseni kohde tässä:


Valkoinen varjolilja, 'Album', joka on nyt ollut niin monen kurvin takana että...Ensin sain ystävältä valkoisen siemeniä, jotka eivät itäneet edes kolmessa vuodessa. Sitten tilasin eräältä kauppapuutarhalta juurakoita ja kun vuosi oli mennyt, ne kukkivat hurmaavasti, mutta punaisina. Sain sitten syksyllä hyvityksen ja samalla tilasin lisää. Nyt menin niin pitkälle, että istutin näitä hurmaajia ensin suuriruhtinattaren haudalle ja sen jälkeen Olgan viimeisen leposijan yläpuolella olevaan penkkiin, josta kaivoin ylös kaiken siinä 29 vuotta viihtyneen ja vaihdoin tilalle samalla myös uutta kuohkeaa multaa. Tämä kuva on kirjasta Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia, joka on yksi suosikkipuutarhakirjoistani. Luin jostain, että varjoliljat voivat alkaa levitä siementämällä, joten...yes!!! Miettikää mitä kuvia voin saada, jos nämä kaunottaret somasti kukkivat kuin kerroksittain...


Onko mikään ihme, että nämä yöpakkaset eivät nyt innosta, kun katson yllä olevaa kuvaa ja mietin miten suloista on katsella noiden kukkien kehittymistä! Odotan myös toukokuista syntymäpäivääni, sillä näin enneunen, että siloin saan toisen helmiorapihlajan;)

Arvontakirjoissa on paljon puutarhakirjoja, mutta lisäsin sinne juuri vielä erään suosikkini uudistetun painoksen:


Riku Cajanderin Luontopiha - Ympäristöystävällinen piha ja puutarha kertoo paljon siitä, miten puutarhasta voi tulla kiinnostava yhteiselon paikka ihmisille kera perhosten, lintujen, kettujen, siilien ja monien muiden eläinten. Kirja on täynnä tietoa näiden eläinten houkuttamisesta pihalle ja samalla paljon tietoa luontopihamaisista kasveista. Kirja on nidottu ja sisältö on pääosin sama kuin aiemmassa painoksessa, josta olemme Lumimiehen kanssa annostelleet monen monta tietoa aina lintulajeista niiden oikeisiin pönttökokoihin ja opetelleet kettujen eri ääniä ja saaneet tietoa juuri niistä asioista, jotka meitä suuren, luonnonmukaisen, mutta ei luonnonvaraisen puutarhan pitäjinä kiinnostaa.

Siitä puhe, mistä puute eli kaipaan nyt niiiin oikeaa kevättä ja ensimmäistä kevätsadetta! Sitä odotellessa luen, piipahtelen tyttärellä Aurinkolahdessa, äidillä länsirannikolla, suojaan kartiovalkokuusia auringon rökitykseltä ja huomaan aivan selvästi, miten köynnöshortensian silmut ovat jo keväästä paisuneet eli kohta se Oikea Kevät on täällä.

Mukavaa tulevaa viikkoa ja nautitaan sekä hetkestä että odotuksesta ja kaikista hennoista keväänmerkeistä!

Love
Leena Lumi

Someone Like You

pupukuva Marjaana Rinne-Loikala  Kiitos Marjaana♥

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Bysanttilainen nainen

Teit matkaa 
Bysanttiin

ja saavuit kyliin
joissa sielu revittiin:

tähtisikermä öisin
silmäsi, korallia, tummaa

helmiäistä, simpukkalaivaan
laskeva taivaan tuli

olit yksin, kallis viittasi
suli aurinkoon

olit kaksinkertaisesti yksin
alaston, köyhä

ikonien morsian, jumalanhuora
hiekkapukuinen kuvienluoja

rakkauden orja
valoit rintojesi maidon

salaa uuteen maahan:
palvottu

sinun poikasi
eivät tunne sinua.

- Kirsti Simonsuuri -
Taivaanrannan ajuri - Valitut runot (Tammi 2005)
kuva Pinterest

torstai 12. maaliskuuta 2015

Ruediger Schache: Positiivisen vetovoiman salaisuus - 99 tapaa löytää sydänmagneettisi voima

Ihmiselämä on lyhyt, mutta siitä huolimatta siihen mahtuu monenlaista outoa ja yllättävää syntymän ja kuoleman välillä. Toiset kulkevat eteenpäin kuin junat raiteillaan eikä heitä hetkauta mikään, tai sitten se vain näyttää siltä. Toiset taas tuntuvat herkemmiltä ja he reagoivat kaikkeen mahdolliseen ja etenkin ihmissuhteisiin ja niissä tapahtuviin kiemuroihin. Tiedämmehän klassisen stereotypian naisista, jotka väittävät vetävänsä puoleensa vain ’huonoja’ miehiä. Joku antaisi vaikka mitä, että saisi aivan omanlaisensa ihmiset huomioimaan itsensä ja kokee, että elämän vääryys ovat juuri väärät henkilöt ympärillä. Tapahtuu pahin: ”Vedät puoleesi juuri sitä, mitä ehdottomasti haluat välttää.” Toisaalta voi olla niinkin hyvin, että ”Vedät puoleesi jotain selittämätöntä, yllättävää, uutta.” Miten sait sen tapahtumaan? Oliko kyse sattumasta vai olitko oppinut matkan varrella jotain, mistä ammensit tietoa? Olitko ehkä muuttanut jotain omassa tavassasi käyttäytyä samalla kun kuitenkin olit edelleen oma itsesi?

Yllä mainituista asioista olemme lukeneet Ruediger Schachen aikaisemmin ilmestyneistä kirjoista Sydänmagneetti – Vetovoiman salaisuus sekä kirjasta Sielunkumppani Nyt jatkamme Sydänmagneetin viitoittamalla tiellä, sillä Ruediger Schache on kirjoittanut teoksen, kirjan, joka on kaunis kuin koru, Positiivisen vetovoiman salaisuus – 99 tapaa löytää sydänmagneettisi voima (Herzbewusstein – 99 motivierende Handlungen für eine positive Ausstrahlung, Minerva 2015, suomennos Hanna Fauster), jossa menestyskirjailija tarjoaa meille 99 harjoitusta ja ideaa, miten varmistaa, että pysyt polulla, jonka löysit luettuasi Sydänmagneetin.

Tiedän tasan tarkkaan, että näistä elämäntapaoppaista ollaan montaa mieltä, ja kierrän niistä osaa itsekin, mutta yhtä varmasti myös osan luen. Luettuani Schachen Sydänmagneetti –Vetovoiman salaisuus, koin uuteen elämäntapaan johtavan neuvon. En valistunut läpiloistavaksi, enkä saanut herätystä, mutta miten ollakaan, tajusin yhdestä tärkeästä luvusta, miksi vedin puoleeni juuri niitä ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä. Tuota kirjaa en hevin unohda!

Sielunkumppanin soisi toivoisi luettavaksi jokaiselle parisuhde-elämässään hukassa olevalle tai useisiin vääriin valintoihin erehtyneelle.

Koska Rudigerin uusimmassa ollaan sydänmagneetin jäljillä, saamme ohjeita miten vahvistaa niitä omianaisuuksia itsessämme, jotka viestivät ulospäin omannäkäistämme säteilyä. Näin saamme sitä vastakaikua, jota elämältä ja  kanssaihmisiltä odotamme. Schache itse sanoo, että kirjaa voi lukea oppaana tai siitä voi napsia intuitiivisesti parhaat palat päältä eli ’rusinat pullasta’. Kirjan luvut ovat selkeys, positiivisuus, tieto, muutos, integriteetti, irtipäästämisen taito, kiitollisuus, rakkaus ja transsendentaalisuus. Jokainen luku sisältää paljon uusia askelia oikeaan suuntaan, mutta niitä kulkekoon ken haluaa. Monet ovat haluneet, sillä Ruediger Schachen kirjoja on myyty jo yli kaksi miljoonaa kappaletta ja niitä on käännetty 26 kielelle!

Luvussa Selkeys tartuin tietysti aikaan, sillä olenhan noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät lähteneet. Toisaalta, olen joskus myös ollut menemättä asemalle, joten...:

Jos olet myöhästynyt junasta, eivät selittelyt enää auta. Juna on jo mennyt. Tietysti on totta, että uusia junia tulee ja voit hypätä niiden kyytiin.

Ongelmana on, että et tunne universumin aikatauluja, etkä voi tietää, koska uusi tilaisuus tulee...

Toisaalta on olemassa Tietoinen odottaminen, joka liittyy selkeyteen:

Olen sisäisesti selkeä, kun myönnän: Nyt juuri ei ole tärkeää tehdä päätöksiä tai toimia. Nyt täytyy vain odottaa.

Positiivisuudesta on kirjotettu niin paljon, että nyt nappaan rusinat:

Kukaan ei vaadi, että minun täytyisi pitää kaikista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että suostuisin levittämään negatiivisuutta.

Yllä kirjoitettu on jaksosta Ystävällisyys avaimena positiivisuuteen: Mietin hyvin, hyvin usein, miksi niin paljon vihapuhetta, miksi niin paljon ilkelyä ja kateilua, kun ystävällisyys ja hymy eivät maksa mitään!

Luvussa Tieto tuleekin asia, jota monikaan ei tiedosta. Me kuljetamme mukanamme perheemme toimintamalleja niin hyvässä kuin pahassa. Alunperin kyseessä oli henkiinjäämiskysymys eli koska edelliset sukupolvet olivat selvinneet, heidän malliaan kannatti jatkaa. Mutta jokainen meistä myöntää, jos on rehellinen, että omassakin perheessä on hyvin mahdollisesti kulkenut mukana, jotain joka ei ole hyväksi. Silloin pitää sekä tiedostaa että olla vahva ja poistaa vanhoista malleista sopimattomat, jopa vahingoittavat. Sukupolvien kirouksen voi katkaista!

Monille ehkä kirjan kiinnostavin luku voi olla Muutos. Kuinka moni meistä haaveilekaan muutoksesta suuntaan tai toiseen. Muutos edellyttää valmiutta, päämäärän hahmottamista, päätöstä, etenemistä, ajatuksen tarkistusta, spontaaniuden oppimista, ’hulluutta’, innostusta ja rohkeutta uuteen alkuun.

Rakkaus on kaunis luku, jossa löydetän myös hiljaisuutta. Se on myös luku, jossa opetellaan olemaan oma itsensä ja ehdottomasti lakataan miellyttäminen. Alituinen toisten miellyttäminen tekee ihmisen vain sisäisesti riippuvaiseksi ja silloin vapaus jää saavuttamatta. Myös pakonomainen tarve parisuhteeseen voidaan vaihtaa kohtaamiseen:

Olen löytänyt suhteen ja yksinolon väliltä uuden olotilan: toisen ’kohtaamisen’. Siinä tilassa olen täysin oma itseni ja samanaikaisesti olemme täysin läsnä toisillemme. Tästä lähtien uhraan vähemmän aikaa suhdepohdiskeluihin.

Kiinnostava luku, joka tuo mieleeni Sydänmagneetista ihan konkreettisen vihjeen:

Jos kohtaat miehen, joka ei luovu sinusta, mutta tunnet aika ajoin, että haluaisit paeta, tämä mies etsii sinusta epätoivoisesti sitä, mitä häneltä puuttuu.

Yllä mainittu muuten pätee myös siihen, jos sinua toistuvasti lähestyvät ihmiset, joiden kanssa sinulla ei tunnu olevan mitään yhteistä. Voit tietämättäsi heijastaa väärää säteilyä tai annat liian suuren voiman sille, mitä muut sinusta luulevat. Viime mainitulta häviää valta, kun ymmärrät ettei toisten ihmisten luuloilla ole mitään tekemistä kanssasi.

Elämme kilpailuyhteiskunnassa, joten irtipäästäminen ja rauhan löytäminen houkuttaa monia. Mutta muuttaa hektinen elämä sisäiseksi rauhaksi, vaatiikin jo aimo ponnistuksen. Hyvä apu on itsetuntemus ja myös luottamus ajatuksen voimaan. Kuuntelin radiosta vuorokausi sitten tutkijaa, joka väitti ajatuksen voimalla saavutettavan jopa fyysistä terveyttä:

En suostu enää juoksemaan kilpailussa, johon en koskaan ole mennyt tietoisesti mukaan. En myöskään yritä voittaa kilpailua, johon en ole ilmoittautunut. Olen juuri sellainen kuin olen. Oma itseni.

Ihana, ihana kirja ja luen näitä mieluusti ja jaan muille! Koska ohitimme Huumorin vapauttavan voiman, voimme päättää vaikka tähän:


Elämälle on ominaista, että kukaan ei koskaan tiedä, mihin asiat lopulta johtavat.


*****


tiistai 10. maaliskuuta 2015

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James


Etta heräsi askeliin, jotka tömisyttivät hiekkaa hetki hetkelltä lähempänä, mutta piti silmät kiinni ja vain kuunteli kinastelevaa pariskuntaa. Hän hengitti kevyesti. Hän oli kaivautunut unissaan hiekkaan niin että hänen jalkansa ja monet muutkin ruuminosat olivat sen peitossa. Sen paino tuntui lohdulliselta. Hän tunsi, miten hiekanjyvät liikkuivat edestakaisin hänen hengittäessään. Jos avaan silmät, nuo kaksi kysyvät, kuka olen, hän ajatteli. Mutta jos en avaa, he luulevat, että olen kuollut. Ja soittavat luultavasti poliisin. Hän keskittyi silmät yhä ummessa ja yritti terästää muita aistejaan. Hiekkaa. Hiekan tuntua. Väsyneet lonkat. Yö. Puhetta. Pieni tuulenviri. Mustatukkainen sisar. Talo isossa kaupungissa. Kirjoituspaperia. Paperia.

Emma Hooperin esikoisteos Etta ja Otto ja Russell ja James (Etta and Otto and Russel and James, Gummerus 2015, suomennos Sari Karhulahti) on tarina juuri heistä, joiden mukaan kirja on nimetty. Se on samalla kertomus, joka maistuu Kanadan preerioiden pölyltä, siltä, jota tuuli kuljettaa väsymättömästi mukanaan vuosisadasta toiseen. Kuuma, kuiva pöly opitaan jo lapsesta ja ellei opita, siitä voi sairastua vakavasti. Russell saapui junan mukana lapsena Saskatoonista. Hänen äitinsä jätti hänet lapsettoman sukulaispariskunnan huomaan, kun itse lähti toimistotöihin Reginaan. Siksi Russell liittyy saumattomasti pölyn, muistojen ja maatilojen hengityksen rytmiin, yhtä saumattomasti kuin hän lopulta liittyi Grace Vogelin viidentoista lapsen katraaaseen sen kuudentenatoista – aina ruoka-aikoina. Oton kasvinkumppanina. Elettiin kovia aikoja, jolloin vain kolme viidestä raskaudesta eteni loppuun asti, kolmesta vauvasta yksi jäi eloon. Raskaana oleva nainen oli mahdollisuus, uutta rutikuivan maan kesyttäjää kantava madonna, jota pölykin väisti. Kuitenkin vain Gracelta kaikki lapset jäivät eloon ja yksi Russell ruoka-aikaan pöydän ääressä oli yhtä itsestään selvää kuin preerian ikuinen tuuli.

Emma Hooperin romaani kertoo Etan, Oton ja Russelin ystävyydestä, johon myöhemmin liittyy myös kojootti James. Kaikki alkaa kuitenkin kuin lopusta, sillä 82-vuotiaana Etta tajuaa, että ei ole ikinä nähnyt merta ja niinpä hän ottaa vähäisen määrän tarpeellista tavaraa mukaansa, jättää miehelleen Otolle viestin lähdöstään ja alkaa matkansa kohti itää. Hän aikoo kävellä 3 232 kilometriä vain kokeakseen meren, joka on hänelle suuri kaivattu, sillä jo matkan ensimmäinen järvi, jonka hiekassa hän levähtää, antaa hänen kuulla uuden äänen: laineet. Etan jatkettua matkaa hän kohtaa James-kojootin, jonka kanssa hän keskustelee yhtään seurasta häiriintymättä, vaikka mitä ilmeisemmin halusi tehdä matkan ilman Ottoa tai Russelia.

Kyseessä on siis kolmiodraama vailla draamaa, sillä ystävyys ei katoa. Tarinan edetessä kukin muistelee lapsuutta, nuoruutta ja sota-aikaa. Sitä kun Otto lähti rintamalle, mutta Russell jäi viljelemään omaa tilaansa. Silloin olivat Etta ja Russell, mutta Otto ja Etta kirjoittivat toisilleen ahkerasti ja Oton rintamalta tulleet, sensuurin saksimat viestit tuovat kaukana tapahtuvan sodan kuin likemmäs. Etta on toiminut koulussa opettajana kunnes se suljetaan ja sen jälkeen hän värväytyy töihin ammustehtaalle, mutta töiden jälkeen:

Iltaisin työvuoronsa jälkeen Etta leipoi kotona lukitun koulun vieressä. Hän teki leivonnaisia itselleen, työtovereilleen, Russellille ja Perkinseille, ja osan hän lähetti ruskeasta paperista ja karheasta narusta tekemissään paketeissa tuhansien kilometrien päähän Otolle. Hän lauloi itsekseen, kun metallinhaju hälveni hiljakseen hänen hiuksistaan ja tilalle tarttuivat kanelin, muskotin ja vaniljan tuoksut. Hänen kätensä liikkuivat ylös alas taikinassa, ylös alas, painelivat ja nostelivat, kuohkeuttivat ja litistivät, kun taas Oton jalat liikkuivat ylös alas maihinnousukengissä, ylös alas, painuivat ja nousivat, erkanivat ja lähentyivät.

Oton palatessa sodasta, on Etta häntä vastassa rautatieasemalla ja siitä alkaa heidän tarinansa, johon kaiken aikaa liittyy niin Russell kuin myös menneiden tapahtumien muistot. Nykyhetki ja mennyt soljuvat toisiinsa kuin preerian tuuli ja pöly: erottamattomina. Lukijan on kevyt antautua tarinalle eikä missään kohden tule epäilystä 'mikä aika? mikä maa? kuka puhuu?'

Luin tämän kirjan ihan hetkessä, mutta luettuani, aloin miettiä, mitä olin lukenut. Takuulla jotain viehättävää, mutta myös maagista realismia ehkä jopa fantasiaa...Kirjan tarinaa olisi helppo mystifioida ellei siinä olisi mukana niin paljon arjen elementtejä aina Etan Otolle jättämistä reseptikorteista tuikitavallisiin huoltoasemiin, joihin Etta toisinaan poikkeaa syömään vaikka juustovoileivän. Hooper jättää paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille välttäen hienosti ehdottomat vastaukset kuin myös toisteisuuden: Teksti on raikasta kuin aamukaste. Kirjan johtoteemana voi kuitenkin pitää ajatusta, että koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä toteuttamaan elämänsä suurta unelmaa, lähteä seikkuiluun, jota on aina kaivannut. Russell varmaan jossain nyt seuraa karibujen jälkiä, Otto levittää pellavankukkatahnaa silmäluomilleen ja...


Etta ja James kävelivät. Kaakkoon. Tuulessa tuntui suolan tuoksu ja meren läheisyys.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjasähkökäyrä   Jonna ja Katja