sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Leena Lumin kevätarvonta 2015!

Ystävänpäivän 6-vuotissynttärit vietettiin hiljaisuudessa, joten nyt alkaa synttäriarvonnan sijasta kevätarvonta, jolla samalla toivotamme tervetulleeksi maaliskuun, joka on lupauksia täynnä. Keski-Suomessa asumisen vuosiltamme en muista vastaavan varhaista kevättä: linnut lentävät parittain, pöntöissä on kovat asuntojen tarkastelut menossa, oravilla on ruskea pää ja tassut, jouluruusu kukkii etupihalla, sisääntulon laatat ovat lumettomat ja ihan kuin köynnöshortensiassa olisi jo turvonneet silmut. Yleensä se aloittaa huhtikuun alussa...Tarkoitus oli järjestää arvonta vasta viikon päästä, mutta koska saamme 20.-22.3. kotiimme ihastuttavan hoitokoiruuden, Lunan, on hoviväki silloin muissa puuhissa!
Arvonta alkaa nyt ja päättyy su 15.3. klo 12. jolloin Lumimies toimii entiseen tapaan onnettarena johonkin aikaan iltapäivästä. Palkintoja jaetaan viisi ja ne ovat kirjoja sekä Runotalon Sarin kymmenen voimakortin sarja, jonka esittelen alakuvissa. Vain yksi pakkauksen kortti on yllätys Sarilta, muut valitsin makuni mukaan. Tilasin itsellenikin saman sarjan ja niitä on kiva lähettää ystäville syntymäpäivinä tai muiden muistamisten yhteydessä. Itse käytän Sarin kortteja myös niin, että niistä kulloinkin tärkein 'töröttää' näkösällä kortin pidikkeessä, jotta muistaisin, mikä elämässä on tärkeää. Sarin nettikauppaan pääset tästä Kirjat ovat kertaalleen luettuja ja niin kunnossa, että käyvät vaikka lahjaksi ellei itse niistä kiinnostu. Nyt on just hyvä aika alkaa kerätä Välikaton Feetun yläkomeroon tulevan joulun lahjoja...
Kutakin esitellyistä voimakorteista on siis paketissa kolme ja kymmenes on Sarin yllätys. Juuri tämä kortti on nyt minulla esillä, sillä olenhan aina oma itseni. Oikeastaan en nyt tarvitsisi siis sitä muistutusta, mutta enpä astu polulta syrjään kun tätä katselen ja toisekseen tulevan kevään istutuskohteeni ovat erityisesti nämä rimpsuhelmaunikot, joilla jatkan nurmikon kadottamista. On muutakin uutta, mutta kerron niistä sitten tulevissa puutarhajutuissani.
Arvontaani saavat osallistua kirjautuneet lukijani tai sellaiseksi kirjautuvat. Ellet tiedä oletko jo lukijani, voit itse varmistaa asian kohdasta 'Lukijat'. Siinä on oikealla pienet neliöt, joita klikkaamalla lukijat tulevat näkyviin. Etsi sieltä itsesi ja osallistu samalla nimellä, mikä siellä näkyy, sillä kun voittajat on arvottu, minä varmistan lukijuuden enkä osaa tulkita, jos eri nimi kuin mikä arvontaan osallistumisessa. Anonyyminä ei voi osallistua. Ellei sinulla olle aktiivista blogia, ole ystävällinen ja jätä sähköpostiosoitteesi.

Palkintoja arvotaan viisi. Ensimmäiseksi tullut saa valita arvontalistalta ensin, toiseksi tullut toisena etc. Toivon osallistujien seuraavan arvonnan tulosta su 15.3. Mikäli joku voittajista ei ilmoittaudu ke 18.3. klo 12 mennessä, nostaa Lumimies uuden arvan. Näin jono ei seiso, vaan kaikki voittajat pääsevät valitsemaan ilman pidempää viivytystä.
Pidin tammikuun jatkettua joulua ja nettipaastoa, joten käytän seuraavat kaksi viikkoa uutuksien lukemiseen. Listalla jo olevat ja lukemani linkitän sitä myöten kun ehdin. Muistakaa, että käytössäni on kommenttivalvonta eli kommentit tulevat näkyviin kun olen koneella niitä vapauttamassa.

Jos haluat muistella viime kevään synttäriarvontaa, kurkkaa tänne

Yksi tapa kiittää teitä uskolliset ja uudet lukijani, ovat nämä arvonnat: Ilman teitä ei olisi Leena Lumia♥

Runotalon Sarin Voimakorttisetti

Anna Örnberg: Rouhea Maalaistyyli - Ideoi ja sisusta

Annika Christensen&Ulrica Otterling: Ruukkuputarha - Iloa ympäri vuoden

John Williams: Stoner

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät

William March: Komppania K

Paul Werner: Roman Polanski. Henkilökuva

Eva Fanqvist Skubla: Puutarhan ystävät ja viholliset - Hyötyeläinten ja tuholaisten luonnollinen tasapaino

Varpu Tavi&Anna Sillanpää: Koko naisen terveys

Ulla Liukkonen, Helena Lylyharju, Kari Martiala:  Ajatusta arkiruokaan! Herkkuja helposti

Peter Sandström: Valkea kuulas

Peter Cowie: Francis Ford Coppola

Silvia Avallone: Teräs

Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo

Kirsi Tuominen, Olavi Niemi: Maanpeitekasvit - Luo vihreä pihapiiri  Ainoa puutarhakirja, joka on koko kuuden vuoden aikana päässyt kymmenen luetuimman kirjan listalle ja on siellä edelleen!

Suomen kauneimmat puutarhat, toimittanut Kirsi Tuominen tulossa!

Herman Koch: Lääkäri

Lisa Ballantyne: Syyllinen

Ruediger Schache: Sielunkumppani

Kari Martiala&Helena Lylyharju: Lapin makuja

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Sinikka Piippo: Mielen ruokaa

Peter James: Kuolema leikkii tulella

Karin Slaughter: Yli rajan

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Ian McEwan: Vieraan turva

Paul Auster: Mielen maisemissa

Sonja Lumme: Kotipihan kasvihuone

Åsa Swanberg: Talven makuja

Ilona Pietiläinen: Hurmaava huvila - Huvilan rakennusta, kesäisiä sisustuksia, puutarhapuuhia

Riku Lumiaro, Juha Laaksonen, Mikko Lagerström: Luonnon kaunis pihapiiri

Anne Holt: Kuollut kulma

Peter James: Kuoleman kello käy

Katariina Vuori, Jonna Pulkkinen: Kourallinen tabuja - Kertomuksia itsemurhista  (nid.)

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Saila Routio: Kukkia sipuleista

Paul Auster: Sunset park

Ingrid&Pelle Holmberg: Herkkuja sienistä - Sieniruokia arkeen ja juhlaan

Kerstin Engstrand: Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, muurit ja altaat

Leena Luoto, Tiina Klemettilä, Heikki Luoto: Puutarhurin syksy ja talvi

Markku Envall: Jäät lähtevät

Yan Martel: Beatrice ja Vergilius

Harlan Coben: Saalistaja  tulossa!

Patricia Cornwell: Paljaat luut

Sanna Töring: Trädgårds vinter

ehkä jatkuu...


Iloista maalisarvontaa!

Love
Leena Lumi

torstai 26. helmikuuta 2015

Elokuvaviikonloppua kohden ja Oscar-onnittelut Julianne Moore!

Heti kun kuulin, että Lisa Genovan kirjasta Edelleen Alice (Still Alice) on tehty elokuva, aloin sitä odottaa. Leffakuumetta ei mitenkään vähentänyt se, että eräs suosikkinäyttelijöistäni eli Julianne Moore on elokuvan naispääosassa. Still Alice on Wash Westmorelandin ja Richard Glatzerin ohjaama draamaelokuva, joka sai ensi-iltansa 2014.
Sanomattakin on selvä, että olen nyt jo CDON.COMilta tämän yrittänyt tilata, mutta se ei ole vielä myynnissä, joten saan nyt seurata sitten filmin saapumista eli odottaa. Kirja oli todella hyvä. Se oli parasta mitä olen ikinä lukenut Alzheimerin taudista, sillä se jokin kirjassa antoi tunteen, että vaikka tauti on toivoton, sen kanssa voi edes yrittää pärjätä. Pidin siis Alicen asenteesta. Julianne näyttelee sarjassa kognitiivista psykologia, tohtori Alice Howlandia.

Jo kolme kertaa Oscar-ehdokkaana ollut Julianne Moore nappasi roolistaan Alicena Oscarin, jonka hän on todellakin ansainnut. Still Alicea odotellessa voimme muistella Moorea vaikka



kiinnostavassa elokuvassa A Single Man, jossa pääosissa Colin Firth ja Julianne Moore. Elokuva perustuu Christopher Isherwoodin samannimiseen romaaniin. Ohjaus Tom Ford.


Michael Cunninghamin romaaniin Tunnit pohjautuva samanniminen elokuva The Hours (Tunnit) on kolmen huippunaisnäyttelijän, Meryl Streepin, Julianne Mooren ja Nicole Kidmanin juhlaa. Julianne näytteli niin syvästi masentunutta kotiäitiä, että ystävätär, jonka kanssa olin leffan katsomassa eläytyi vahvasti, melkein järkyttyi. Pakko myöntää, että äidin ja pikkupojan syntymäpäiväkakun valmistus ei helpolla unohdu...Loistava ohjaus on Stephen Daldryn.
Julianne Moore esiintyy myös kiinnostavassa elokuvassa Laivauutisia (The Shipping News), 2001. Ohjaus Lasse Hallström. Filmi perustuu Annie Proulx'n Pulizer-palkittuun teokseen Laivauutisia. Mooren lisäksi mukana ovat Kevin Spacey, Judi Dench sekä Cate Blanchett. (Miksi tv ei voi uusia tätä, sillä filmi ei olekaan niin vain löydettävissä...)
Minulle itselleni ehkä koskettavin Juliannen rooli on filmissä Jutun loppu (The End of Affair), ohjaus Neil Jordan. Elokuva perustuu Graham Greenen samannimiseen romaaniin, jonka olen lukenut aika monta kertaa.

Tässä elokuvassa on unelmieni leffapari, sillä Julianne tekee loistotyön ja Ralph Fiennes on mies, joka tekee elokuvasta kuin elokuvasta enemmän. Elokuva on kuuluisa kolmiodraama, jossa on mitä odottamattomin loppu. Se mikä filmissä vetää on myös sodanaikainen Lontoo sumuineen ja valoineen, Greenen ikuisuustaistelu katolisuuden ja ei uskomisen välillä ja tietenkin kaiken syövä intohimo.

Mooresta mieleeni tulee toinen näyttelijäsuosikkini eli Kate Winslet, jolta viimeksi katsoimme Carnagen Ohjaus Roman Polanski. Aihe on kiehtova, sillä filmi alkaa siitä kun kaksi pikkupoikaa alkavat tapella ja toisen vanhemmat sitten päättävät keskiluokkaisen sivistyneesti mennä toisen pojan vanhempien kotiin asioita selvittelemään....Mikään ei tietenkään mene niin kuin asianosaiset ovat odottaneet.
Maanantaina olin viettämässä tyttöpäivää ja löysin Kodin Ykkösen filmivalikoimista ennen näkemättömän Winslet-filmin Labor Day vuodelta 2013. Filmi kertoo 13-vuotiaasta Henrystä, joka huolehtii eristäytyvästä äidistään kamppaillen samalla omien teini-iän ongelmiensa kanssa. Yllättäen he kohtaavat vankikarkuri Frank Chambersin, joka puhuu itsensä heidän kotiinsa. Mitä sitten tapahtuukaan, sen näen viikonloppuna, sillä nyt alkaa olla jo kova leffanälkä. Pääosissa ovat Oscar-palkittu Kate Winslet, Josh Brolin ja Gattlin Griffith. Ohjaus Jason Reitman.

Lisää elokuvista Lumissa täällä: Elämäni elokuvat TOP20, Rakastan kirjoja, mutta elokuvat... ja Tänään Teemalla viiden tähden leffa, josta olen puhunut ennenkin, mutta...

cinemaattista viikonloppua toivotellen
Leena Lumi

PS. Jos on huuli mutrulla, katsokaas tätä

tiistai 24. helmikuuta 2015

Peter Sandström: Valkea kuulas

Äiti ja isä olivat ostaneet talon vuonna tuhatyhdeksäsataaviisikymmentäkolme. He olivat toivoneet pitkää elämää yhdessä. Siihen aikaan tilalla kasvoi sata omanapuuta viidessä kahdenkymmenen puun rivissä. Omenat muodostivat toimeentulon perustan, mutta isä ja äiti tekivät myös muuta työtä pärjätäkseen taloudellisesti. Vuonna tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkolme synnyin minä. Isä oli silloin jo neljäkymmentävuotias ja äiti joitakin vuosia nuorempi. Äidillä oli tapana sanoa, että minä tulin myöhään.

Mutta mitä tarkoitti ”pitkä elämä”? Ja mitä tarkoitti ”myöhään”? Aurinko nousi idästä, madot ryömivät mullassa. Aurinko oli sama kuin ennenkin, mutta madot eivät olleet samoja. Isä oli haudattu talon pohjoispuolelle. Männyt venyivät korkeutta, samoin poppelit. Yöt olivat valoisia.

Peter Sandströmin Valkea kuulas (Transparente blanche, Schildts&Söderströms 2014, suomennos Outi Menna) kertoo keski-ikäisen miehen paluusta kotikonnuilleen äitinsä pyynnöstä. Mies, kertoja, palaa lapsuutensa uusikaarlepyyläiseen, minkkitarhojen hajun,  ilmapiirin. Paikkaan, jossa on aina tiedetty, että tarhojen haju on rahan haju, ja asiat pitää tehdä ajallaan olipa sitten kyse hevosen lopettamisesta tai omenapuiden kastelemisesta. Kertojan paluu ja siitä alkavat muistelukset kasvavat tarinaksi, joka ammentaa isän ammatista teurastajana, isän vahvuudesta ja vaikenemisesta, äidin erikoisesta kyvystä parantaa käsillään sekä oudosta etäisyydestä, jota kertoja pitää itsensä ja maailmansa, itsensä ja lukijansa välissä. Askareet joista kerrotaan lapsuuskuvauksissa ovat hyvin tavallisia. Myös minkki- ja kettutarhoilta tietyllä tuulella sisäänkin asti tunkeva haju, on tuttua ja tavallista: Siellä vartuin minäkin. Kukaan ei ajatellut tarhojen eläimiä tuntevina, kärsivinä ja kaikkeen pahaan täysin kykenemättöminä olentoina, vaan ne olivat vain nahkoja, joilla saatiin rahaa elämiseen.

Olen lukenut todella monia vanhempien herrojen omaelämäkerrallisia muisteluita kuin myös niitä, joissa sanotaan, että ne ovat suurimmaksi osaksi fiktiota. Paras ikinä on ollut Marcel Reich-Ranickin Eurooppalainen, likeisin Paul Austerin Talvipäiväkirja ja Mielen maisemissa ja fiktiivisistä kiehtovin ehkä Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Jos ajatellaan miestä ja hänen suhdettaan eläimiin, voiko kukaan olla syvästi liikuttumatta Bengt Jangfeldtin teoksesta Axel Munthe – tie Caprin huvilalle. Mikä empatiakyky etenkin eläimiin, mutta myös ihmisiin! Vain yhden kijan ellei runokirjoja lasketa, olen lukenut kymmenesti ja se on Bo Carpelanin Axel... 

Peter Sandströmin kirjan nimi on Valkea kuulas. Se ihana, mehukas, varhainen omena, joka lapsena maistui parhaimalta ja aikuisena tuo mieleen lapsuuden pitkät, kuumat kesät, ne jotka vain kestivät ja kestivät. Sandströmin kirjan maku ei ole valkeakuulas. Olen hyvä maistamaan omenoita, joten huomaan, että se ei ole kelta- eikä punakanelikaan. Se ei ole mikään kesäomena. Se on Antonovka, joka viis veisaa kylmästä, antaa hedelmänsä vasta pakkasilla ja takuulla kasvaa pihan keskisemmällä paikalla, koska joku on sen siihen joskus istuttanut. Se on itsetietoinen omena, joka ei tunne omaa olemustaan. Sitä kun puraisee syyskuussa, saa vain kitkerän maun ja pahan mielen eikä kukaan tarjoa myötätuntoa.

Peter Sandström kirjoittaa lahjakkaasti. Kirjaa ei jätä käsistään, vaikka kuinka sattuisi ja olisi ikävä Johan Bargumin Syyskesää... Kestän kertojan isän ammatin hevosten tappajana, vaikka olen itse ollut heppatyttö ja vähän sitä vieläkin. Tunsin isää kohtaan jopa myötätuntoa, sillä tunsinhan itsekin kylämme teurastajan ja koko suuren perheen. Kaikki tunsivat kaikki. Kasvoin itsekin minkkitarhojen hajuissa, mutta onneksi toisessa päässä kylää. Voisin tuntea kirjan kertojaa kohtaan myötätuntoa ja paljon samaistumista, mutta en voi. Useinhan lukija hakee samaistumista. Vertaiskokemusta. Me olisimme voineet sen löytää, jos..., mutta hällä väliä, sillä kirjan kertoja muistelee omalla tyylillään pitäen kylmää välimatkaa. Hän kertoo rakkaudestaan Tereseen. Niin todellista, niin hyvin kerrottua...Terese on kyllä kirjan paras henkilö kaikellaan ja kuin tuo hetkeksi kertojankin likemmäksi:

Omien tunteittemme edessä me olimme kuitenkin haavoitttuvai, ja useimmiten äärettömän yksin. Muistelisin jälkeenpäin sateisia päiviä puolityhjissä kahviloissa. Pöydällä kolme päivää vanha, rikki luettu, väärin taiteltu ja suttuinen sanomalehti.

Ajattelin kesää vesitornissa.

Terese oli se, joka sulki kesän.

Niin...kertoja muistelee Tereseä ja vesitornia. Mutta eikö sielläkin tapahtunut jotain outoa? Ei se ollut Teresen syy. Se olit sinä.

Äidillä oli tapana sanoa, että minä tulin myöhään? Mitä tarkoitti ”myöhään?”

Lapsuudessa kylillä kaikki tiesivät kaiken ja puhuivat kaiken. Juoruttiin perheistä, joissa joku oli outo, koska oli syntynyt vanhemmilleen näiden ikään nähden ”myöhään”.  Kauppiaan tyttärenä sitä kuuli, miten ukot vitsailivat, että ”tarveaineet olivat loppuneet kesken”. Syntyi ja kasvoi  ’outo’. Janten kylät ja kaupungit ovat olleet täynnä erilaisia outoja aikojen aamuista. Heitä siedettiin, suvaittiin ja riittävän työteliäät tai varakkaat saivat olla rauhassa. Vain takanapäin supistiin ja leukailtiin. Kirjan kertojan vanhemmat eivät olleet tämän päivän mittapuulla kovinkaan iäkkäitä saadessaan poikansa, mutta sen ajan mittapuulla ”liian myöhään.”

Valkea kuulas on lahjakas kirja, mutta vailla empatiaa. Haluasin pakottaa Valkean kuulaan Bo Carpelanin kirjojen puristuksiin, kunnes mehu virtaisi ja maistuisi oikeasti valkealta kuulaalta. Bon myötätunto ja suuri sydämen viisaus pehmittäisi kovan, julman Antonovkan helläksi valkeakuulaaksi, joka saisi Sandströmin kirjan kertojan katumaan. Paitsi ehkä hän ei siihen pystyisi, koska itsekin myöntää:

...vaikka sydämeni löikin, minun oli vaikea tuntea lämpöä.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena, Erja  ja Omppu 

maanantai 23. helmikuuta 2015

Leena Yliportimo: Small Talkia Rakkaudesta

Mitä saamme kun yhdistämme mainonnan ammattilaisuuden, runollisuuden sekä vimman ryhtyä sanoista tekoihin: Saamme Leena Yliportimon Rakkaus on pyöreä ja nyt saman runoilijan Small Talkia Rakkaudesta.

Monet kirjoittavat ns. pöytälaatikkoon ja ovat tarjoamatta runojaan kustantajille, sillä sanotaan liian usein, että ’runo ei myy’. Muut voivat tuohon uskoa ja tuota hokea, mutta ikuisesti runohulluna en jaksa tajuta, olenko yksin runoja lukemassa...Tuskin.

Leena Yliportimon innovatiivinen vimma näkyy hänen tempauksessaan saada uusimmat runonsa kansiin: Hän julkaisi joulukuun 18. päivänä 2014 joukkorahoituskampanjan runokirjalleen Small Talkia Rakkaudesta.

Pöytälaatikkoni on täynnä julkaisemattomia runoja; toivoisin saavani ne kauniisti kansiin muillekin luettavaksi. Omannäköisesti. Siksi päätin tehdä joukkorahoituskampanjan, kertoo Leena, jolle on tarjottu myös kustannussopimusta.

Rahoitushankkeen minimitavoite oli 4000 euroa ja se ylitettiin kaksi päivää ennen kampanjan päättymistä.

Yliportimon myötä voimme hyvästellä romanttisen mielikuvan nälkärunoilijasta, sillä Leena aukoo uusia uria ja tekee sen haluamallaan tavalla: Omannäköisesti ja urbaanisti. Hänen runonsa ovat helppoja, viihteellisiä, hauskoja, tunteellisia, sellaisia, jotka madaltavat runon lukukynnystä.

tob secret

olen salarakas

mutta koska se
on huippusalaista

en tiedä itsekään
kenen rakas oikein olen


tunnekuva

kävelin suoraan silmiesi ansaan
ja näin saman minkä sinäkin

kaikki uhkakuvat poistuivat
ja tilalle tuli auringossa
kylpevä purjelaiva
joka on juuri saapumassa satamaan

perille on ollut pitkä matka

Ihan arjen käyttörunoutta, sanon minä. Tiedän heti kenelle lähtevään korttiin kirjoitan tunnekuvan.

Mainonnan ammattilaisena Leena osaa määrittää kohderyhmänsä:

Tämän päviän urbaanit ihmiset, jotka kaipaavat elämäänsä taiteellista viihdettä, joka ei ole liian vaikeaa, mutta joka koskettaa ja saa ajattelemaan. Populäärin tyylinsä vuoksi tekstejäni lukevat mielellään hekin, jotka eivät muuten runoudesta välitä.

Arjessa nautitaan myös soppaa:

yhtä rakkauden
sekametelisoppaa

ehtymätön kattilallinen
johon lusikka hukkui
ja jonka perään minä 
hullu sukelsin

välillä ihania sattumia
välillä ihan vain sattuu

Kiinnostavaa on nyt nähdä, liikahtaako runollinen maailmamme Yliportimon omien latujen hiihtämiseen eli hankkia kirjalle itse rahoitustuki ja tehdä näin omannäköistään runoutta haluamatta antautua kustantajan tangoon.

aivan loppu

otit rakkautemme maljan
joit sen ahnaasti tyhjiin

röyhtäisit
kiitit kauniisti

ja poistuit
hymyillen pöydästä


olet sittenkin

en tarkoituksella testannut

en edes tiennyt
sinun olevan läsnä

kun toista suudellessani
palasit ajatuksiini


*****

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Jayne Anne Phillips: Äidin aika

Vaikka hän pelkäsi Katherinen puolesta, hän suunnitteli elämää ja tarttui siihen tarmolla, ikään kuin arki antaisi kuolemattoman suojan. Hän kehräsi toimet ja rituaalit heidän kaikkien ympärille kuin hienon verkon jota hän valmisti omassa suussaan. Niin hauraita olivat päivät, katosivat toinen toisensa perään, ja pelko oli se tulinen pohja jolla hän seisoi. Kuinka merkillistä että todellinen elämä vaikutti hänestä epätodelliselta silloinkin kun hän nojautui siihen, oikoi raajojaan lämpimässä ikään kuin olisi aina nukkunut juuri tässä, pehmeässä monikerroksisessa sängyssä. Ihmiset halusivat tätä, se oli luonnollista. Mutta hän ei ollut koskaan ennen kuulunut ”ihmisiin” eikä halunnut sitä mitä ihmiset halusivat. Hän oli ollut joku muu, joku joka oli liitossa yksin elävän äitinsä kanssa, Waylonin ja Waylonin kadonneiden vanhempien näköinen, vanhempien jotka olivat hylänneet vauvan. Oliko olemassa yksinolemisen, erillisyyden geeni, periytyvä magneettinen voima joka veti puoleensa vain työntääkseen pois? Kate kuvitteli ihollaan savuisen hehkuvan höyryn, salaisen auran joka merkitsi ne joiden kohtalo ja onni oli olla erillään muista ihmisistä.

Jayne Anne Phillipsin teos Äidin aika (MotherKind, Tammi 2000, suomennos Kersti Juva) kertoo nuoren naisen, Katen elämästä, suurten murrosten keskiössä. Se kertoo kolmikymppisen Katen elämästä tilanteissa, joihin hän ei ollut osannut varautua ja joiden tapahtuminen avaa häntä näkemään omaa itseään sekä vihdoinkin äidistään erillisenä osana kuin myös naisena, joka joutuu myöntämään, että hänen vanhempiensa avioliitossa oli jotain ollut perusteellisesti vialla jo kauan ennen äidin ja isän eroa. Vanhemmat vain jatkoivat hämäystään, kunnes kumpikin sai tarpeekseen ja Kate alkoi elää elämäänsä äidin kanssa. Vahvan äidin, jolle tärkeitä olivat kulissit ja tietty pärjääminen. Kate tekee kuitenkin irtiottonsa, hänestä tulee runoilija ja kustannustoimittaja, hän tapaa Matthewn, eronneen kahden villin pojan isän, alkaa odottaa lasta ja saa samoihin aikoihin kuulla äitinsä, Katherinen, sairastuneen keuhkosyöpään. Kate lentää tapaamaan äitiään, joka on päättänyt kieltäytyä sytostaattihoidoista, joilla lääkärien mukaan saataisiin lisää vain muutama kuukausi elinaikaa, mutta kuultuaan Katen odottavan lasta, Katherine päättää suostua hoitoihin ehtiäkseen pitää sylissään tyttärensä lasta. Lopulta Katherine myös muuttaa Katen pyynnöstä Mattin ja hänen luokse Bostonin taloon, jonka he ovat ostaneet kodikseen ja jossa on riittävästi tilaa kaikille mukaan laskien äidin toyvillakoira Katrina kuin Katen suurempi koira Luna. Alkaa joulua kohti käyvä elämä, jossa Kate tuntee kaikkien siirtymälinjojen yhtyvän tähtikirkkaassa hohteessa joksikin niin loistavaksi että sitä ei voinut havainnoida.

Äidin ajassa Phillips näyttää monipuolisuutensa kirjailijana, minulle kuin kolmannen ulottuvuutensa: Kykynsä kirjoittaa ihmisten välisistä virroista, niiden iloista ja suruista, tavalla, joka säkenöi sekä rakkautta että läheisyyttä kuin tuskaa ja irrallisuutta, mutta joka ennen kaikkea peilaa henkilöitään Katen kautta. Synnytettyään joulupäivänä lapsen Alexanderin, Tatien, Katen elämässä alkaa ajanjakso, josta hän voisi myöhemmin muistaa lähinnä imetykset ja valvomisen, huolen kaikesta sekä äidin kivun, jota hän tunsi aika ajoin kantavan itsesssään. Usvaan käärityt viikot, jolloin tärkeintä olivat äidin morfiinin annostelu, saada äiti syömään edes vähän ja muistaa syöttää vauva, päästää koirat ulos...vahtia Mattin järisyttävän vilkkaita poikia niinä kolmena jokaisen viikon jaksona, jolloin pojat olivat isällään sekä lopulta ostaa ulkopuolista apua kotiin päivän muutamiksi tunneiksi.

Jayne Anne Phillipsiltä olen aiemmin lukenut loistavat Suojeluksen sekä  Kiuru ja Termiitti. Molemmissa maagisen realismin elementtejä, joihin olen ylen heikkona. Mitä kirjoitinkaan Kiurusta ja Termiitistä: ’Päällimmäinen tunnetila on jälleen Phillipsin tajunnanvirtaisuus, maaginen realismi, outo latinalaisunien savu...kuumuus, erotiikka, vesi ja hopeatomu.’ Sitten luin Murhenäytelmän, jossa ei tietoakaan tajunnanvirrasta, ei etelän kaskaita, mutta jälleen annos maagista realismia ja ripaus mystiikkaa, muskotin ja vaniljan tuoksua sekä...murhenäytelmä. Äidin aika on hyvin erilainen kirja verrattuna edellä mainitsemiini tuoden esiin Phillipsin lyyrisyyden, mutta kannatellen edelleen usvaista unenomaisuutta, joka sekä hypnotisoi lukijan, että värisyttää tarkoilla huomioillaan. Äidin aika on Katherinen viimeinen aika, mutta täyden elämän laidalla. Katen isä, Waylon, saapuu myös ja tytär saa uutta näkökulmaa isäänsä. Onko erillisyys tullut isältä? Onko isän aurana kohtalo ja onni olla erillään muista. Matt kuului kuitenkin mitä suurimassa määrin ihmisiin ja oli halunnut juuri hänet. Ja nyt heillä oli jouluvauvansa ja yhteinen tulevaisuutensa, vaikka äiti olisikin kohta pois ja:

”Joskus mietin, mitä meillä on jäljellä kun tämä on ohi”, Matt sanoi.

Kate painoi kasvonsa lähelle, painoi lantionsa kaaren hänen lannettaan vasten. ”Mie ja sie”, hän kuiskasi. Myöhemmin hän muisti että äiti oli sanonut niin tarkoittaen itseään ja häntä kun hän oli ihan pieni ja Katherine puhui jostakin tehtävästä tai hauskuudesta joka oli varattu vain heille kahdelle.

lauantai 21. helmikuuta 2015

nuku rauhassa, nuku...


nuku rauhassa, nuku
           kauniita unia


                                                           (en näe enää, näe!)
                                                         

anna anteeksi hauraat hetket
joina olin kova


rakastin kuin 
                        valoa
          ja sinä olet valon läpi
          loistava onnellinen
          harha


kuva, hiljainen pysähtynyt

- Maaria Päivinen -
Sinun osasi eivät liiku (ntamo 2014)
kuva Weheartit


*****

P:lle♥

perjantai 20. helmikuuta 2015

Leena Lumin luetut 2015

Ajan virrassa kuljehdimme kuin lastut lainehilla, mutta taiteilija Ada Thilénin Lukeva tyttö maisemassa, 1896, lukija tyynesti ja syvästi keskittyneenä viihtyy yhdessä kirjan kanssa. Kuva on Riitta Konttisen kirjasta Taiteilijatoveruutta Minulle on muodostunut kuvan harmoniseen ja lukemiseen liittyvään kauneuteen suorastaan jo kiintymys! Adan tytöllä ei ole tylsää: Hän matkustaa tarinan maailmassa, jossa jokainen uusi sivu tuo eteen uuden etapin, osan suuresta seikkailusta, jonka nimi on lukeminen. Thilénin kuva saakin nyt aloittaa tämän vuoden kirjaston keräämisen. Tästä tulee siis listaus, joka piakkoin siirtyy oikeaan palkkiini ja kirjasto karttuu vuoden mittaan kirja kirjalta, elämys elämykseltä...

1.   Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon (Razorjonnyi dom, Otava 1992, suomennos Eila Salminen, runojen suomennokset Marja-Leena Mikkola ja osin Pentti Saaritsa)

2.   Magda Szabó: Metsäkauris (Die andrere Esther, WSOY 1962, suomennos saksasta Aarno Peromies)


3.   Nir Baram: Hyviä ihmisiä (Gute Leute, Otava 2014, suomennos saksasta Anja Meripirtti)


4.   John Williams: Stoner (Stoner, Bazar 2015, suomennos Ilkka Rekiaro)
5.   Minna Mikkonen: Kivenkerääjät (Minerva 2015)



6.   Ulla Liukkonen, Helena Lylyharju, Kari Martiala: Ajatusta arkiruokaan! Herkkuja rippeistä (Karisto 2015)


7.   Varpu Tavi&Anna Sillanpää: Koko naisen terveys (Gummerus 2015)


8.   David Vann: Kylmä saari (Caribou Island, WSOY 2014, suomennos Irmeli Ruuska)


9.   Peter James: Kuolema leikkii tulella (Want You Dead, Minerva 2015, suomennos Maikki Soro)



10.  Lasse Ansaharju, SusuPetal: Kultainen talja (Books on Demand 2014)



11.  Annika Christensen&Ulrica Otterling: Ruukkupuutarha - Iloa ympäri vuoden (Trädgård i kruka - Orladglädje året om, Minerva 2015, suomennos Jutta Jarvansalo)


12.  Anna Örnberg: Rouhea maalaistyyli - Ideoi ja sisusta (Modernt lantliv, Mäkelä 2015, suomennos Mari Hyypiä)


13.  Jayne Anne Phillips: Äidin aika (MotherKind, Tammi 2000, suomennos Kersti Juva)


14.  Leena Yliportimo: Small Talkia Rakkaudesta (2015)

15.  Peter Sandström: Valkea kuulas (Transparente blanche, Schildts&Söderströms 2014, suomennos Outi Menna)

jatkuu...

Toimittaja Ulla Janhosta mukaellen:

"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat muuttaa kulkusuuntaansa, ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole. Koko elämä on tarinoiden aikaa. Onko milloinkaan parempaa lahjaa kuin kirja, joka kertoo elämän tarinan?"

Intohimolla kirjoista
Leena Lumi

tiistai 17. helmikuuta 2015

Anna Örnberg: Rouhea maalaistyyli - Ideoi ja sisusta


Sisustustyylit tulevat ja menevät. Ne ovat kuin tuuli, joka tulleessaan tuo moniin koteihin paljon samaa: Yhtäkkiä kaikkien kodit olivat vain valkoista, jokaisesta kodista löytyi vähintäin yksi madonna ja verhoissa sekä tyynyissä oli kirjoitusta. Siellä täällä lampaantaljaa ja rohkein väri taisi olla harmaa tai sitten vihreä. Hyvästä syystä en ole sisustusbloggaaja eikä minusta sellaista tule, mutta harva tietää, miten vaalin 'kodin henkeä' ja sillehän ei mitään voi, että osa sitä on juuri sisustus! Kotini on linnani ja siitä ei tehdä huonekaluhallia, joten meillä on paljon huutokaupoista huutamiani huonekaluja, osa yli satavuotiaita, kirjahylly on Lundia 4-ever, rakastan rottinkia ja ryijyjä, rouheaa kiveä ja värikkäitä tyynyjä ja pyyhkeitä, myös murrettuja sävyjä ja pellavaa, mutta en koskaan ajattele, että meillä pitäisi olla jonkin tyylistä, tai muuttaa koko sisustus, vaan olen tyytyväinen siihen country&cosy tunnelmaan, jossa painotus varmaan kodikkuudessa. Kodin on oltava asujiensa näköinen. Sellainen, että kun sinne menee, huomaa heti kodin hyvän 'hengen'. Ja sen ripauksen rohkeutta poiketa ajan tuulista, että kokee persoonallisuutta, jota voi aidosti ihailla. Josta nauttia.

Anna Örnbergin kirja Rouhea maalaistyyli - Ideoi ja sisusta (Modernt lantliv, Mäkelä 2015, suomennos Mari Hyypiä) osuu minuun monessa kohdin, vaikka ryijyjä ei seinillä vieläkään näy. Kirjan kuvat ovat Tommy Durathin ja aivan mahtavat! Teoksessa on paljon tee-se-itse -juttuja, joista etenkin maalaaminen on ihan satavarmasti minun juttuni, mutta sitten on paljon muutakin, joista moniin voi hurahtaa. En nyt aio ihan perusteellisesti näihin askarteluihin ryhtyä, vaan kerron kevyesti miten pienellä voi muuttaa kotinsa tyyliä, vaikka säilytämmekin suloisen maalaistyylin edelleenkin.

Kerron teille nyt tämän kirjan avainsanat, jotta yllä olevan kuvan kaltaiset eivät säikäytä teitä: kontrastit, persoonallisuus, tehdasmaisuus ja toimivuus, mieluummin vanhaa kuin uutta, kierrätys, ruoste, metalli, pinnoittamaton puu, murretut pastellit, patinoituneet, kuluneet pinnat, tiili, musta, harmaa, ruskea, betoni, ripaus romantiikkaa, vanhat käyttöesineet, rustiikki, teollinen henki, boheemius ja taiteellisuus, huumori ja yllättävät yhdistelmät!

Örnberg lähtee siitä, että kaiken ei tarvitse olla juuri ostettua, trendien mukaista, vaan päinvastoin:

Pitää vain uskaltaa kokeilla. Yksinkertaisinta ja halvinta on muokata sitä mitä kodista jo löytyy. Välillä kokonaisuus ei mene ihan nappiin, mutta jos pelkää epäonnistumista eikä uskalla kokeilla, ei voi myöskään onnistua!

Kuva ylempänä on toteutettu mäntyvanerisesta seinäkaapista ja varastohyllystä. Hylly sai grafiitinharmaan metallivärin. Kaappi ja uudet puiset hyllytasot maalattiin vaaleanharmaalla sävyllä ja...tuloksena oli viehättävä pikkutavarahylly, joka on vanhanaikaista romantiikkaa sekä modernia tehdastyyliä. Takuulla uniikki, persoonallinen huonekalu, matkahullun penninvenyttäjän unelma.

Mukavaa kodikuutta tässä isossa huoneessa, josta näette tässä vain osan. Valitan, että oli vaikea kuvata niin, että olisi saatu näkyviin takka ja...,mutta tässä kirjassa näitä koko aukeaman kuvia riittää. Tässä on boheemiutta, rustiikkia ja maalaistyyliä. Nahkasohva on kulunut, mutta mitä sitten! Kattoparrut ovat ihanasti näkyvillä ja kirjoja luetaan. Tässä huoneessa viihdytään!

Tässä kohtaamme haalistunutta eleganssia ripauksella Karen Blixeniä. Olen omistanut tällaisen kultaisen kalustuksen, mutta se ei ollut ominta minua. Kyse on uusrokokoosta ja oikeasti tuo peilipöydän pinta olisi marmoria, mutta tässä se on vaihdettu tarkoituksella vähemmän hinostelevaan tasoon. Huomatkaa valkoiset ylipitkät verhot: Karen Blixen tyyliä, jossa verhot valuvat maahan. Jos jossain ehdottomasti haluan itse säilyttää valkoisen, se on noissa pitkissä, ohuissa verhoissa.

Muistattehan ne puupintaiset maalaiskeittiökaapistot,  joita kaikilla oli, minullakin liian kauan. Niille mäntypuun näköisille oville voi tehdä mitä vain! Tämän kuvan vastasivulla näkyy kuva 'ennen' ja iso muutos on tapahtunut melkein muutamalla kumpillä! Yllä olevan kuvan väri ei ole kirjassa näin sininen, vaan harmaa, joka on se väri, jonka sävyt kestävät aikaa ja sopivat kaikkeen. Tässä on maalilla uusiksi käsitelty pöytä, joka kyllä minuun teki suurimman vaikutuksen (ymmärrätte kun näette kuvan 'ennen') ja sama linja eli kahden värin käyttö tulee esiin kirjassa muuallakin. Ruskeahan on niin hyvä pari monelle värille. Tuttu muotialan ihminen totesi minulle kerran, että sinisen ja ruskean liitto on solmittu taivaassa ja tässä pöydässä se nyt näkyy kuin myös kirjan maalatussa vanhassa sängyssä. Se miten uusittiin keittiön kaapit liittyy kuultolakkaukseen ja tapetointiin ja valmiista keittiöstä löytyy myös enemmänkin kuvia. Tapetti kaapistoissa on Midbecin valikoimista ja kontrasti tulee pöydän romanttisesta maalaishenkisyydestä sekä kaapistojen tehdasmaisuudesta.

Vanhat matkalaukut sisustusesineinä on jo tuttu juttu ja niihinhän on hyvä säilyttää tavaraa, jota ei useinkaan tarvita. Kuva on romanttinen ja kiehtova, mutta entäs sitten kun pitäisi saada alimmasta laatikosta nopeasti jotain ulos. Ratkaisu löytyy seuraavalta aukeamalta...

Laukullinen kasveja, olkaa hyvä! Tämän voi toteuttaa kuka vain.

Tässä monenmoista askartelua vanhoilla valokuvilla.

Jos huomasitte, niin kirjan kauniissa kannessa on tämä pöytä. Kansi on ulkoilman puraisema vanha kaapelikela ja jalka on saatu vanhasta työtuolista. Mitään ei ehkä kannata heittää pois...Kirjasta löytyvät tarkat ohjeet tähän toteutukseen, jota voidaan soveltaa myös

kirjakaruselliin! Tämä on ihan unelmaa ja voi olla, että hyvällä tuurilla ei maksa mitään.


Menneen maailman ovia! Vain kaksi vanhaa ovea ja siinä se melkein jo on: Uusi keittiösaareke! Kaikki ohjeet löytyvät kirjasta.

Olen niin Annan kannalla monessa ja myös väreissä:

Vihreä on vilpoista, sininen on suloista, vaaleanpunainen on...no, söpöä? Keltainen ja liila tuntuvat väreinä vieraammilta, mutta kolme ensin mainittua ovat suosittuja maalaistyyppisiä pastellivärejä. Liialta sokerisuudelta välttyy, kun valitsee vanhan tuntuisia, kalpeita ja hieman murrettuja, kuluneen näköisiä sävyjä. Tulos on aikuismaisempi, sofistikoidumpi.

Kun maalasimme ikivanhat tuolimme ruokapöytien lisätuoleiksi, niille alkoi uusi elämä. Onneksi, onneksi, en ottanut ensin aikomaani ja monen sisustuslehden tyrkyttämää sävyä, joka oli liian vaaleanpunainen, vaan luotin vaistooni ja valitsin vaaleanpunaisen, jossa on ripaus vanhaa roosaa. Nyt sitten tietty maalaisin sillä vaikka mitä, mutta perheen Järki....Meillä on roskalavalta neljässä osassa löytynyt kahvipöytä, jonka lakkasin niin, että siitä voi vaikka peilata, vanhojen kirjojen hylly, joka löytyi hylättynä yhdestä varastosta, ikivanha perintövuode, sukuryijy, monta kuolinpesistä huudettua huonekalua, joista jugenpiironki rakkain, mutta...kaikki on ennen kaikkea meidän koti!

Kontrastit ovat hyvä lähtökohta. Yhdistä vanhaa ja patinoitunutta uuteen. Yhdistele niin, että lähes romukunnossa olevat tavarat näyttävät charmikkailta sen sijaan että ne tuntuvat huutavan: korjaa minut heti!

Kaikkein tärkeintä on muistaa, että kotia sisustetaan itseä varten. Sen pitää olla toimiva ja viihtyisä. Kotia ei sisusteta trendin tai näyttämisen vuoksi, eikä se saa olla statussymboli.

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Annika Christensen&Ulrica Otterling: Ruukkupuutarha - Iloa ympäri vuoden


Kevät tulee puutarhaan nopeasti ruukkujen avulla. Ulko-oven edusta on paras paikka ruukuille ympäri vuoden. Keväisin ruukkuja kannattaa asettaa portilta taloon johtavan käytävän varrelle, sillä silloin ei vielä juurikaan liikuta muualla puutarhassa. Kaikilla ihmisillä tulisi olla kevätpaikka, jossa voi istua ja saada samalla energiaa. Pysähtyminen, rauhoittuminen ja se, että todellakin panee merkille kaiken, mitä ulkona alkaa tapahtua, ei vie kauan mutta antaa paljon.

Annika Christensenin ja Ulrika Otterlingin Ruukkupuutarha - Iloa ympäri vuoden (Trädgård i kruka - Odlarglädje året om, Minerva 2015, suomennos Jutta Jarvansalo) on niin runsas tietopaketti hurmaavine kuvineen, että luin tätä kirjaa pari viikkoa! Olen itse vannoutunut ruukkupuutarhailija alkaen siitä kun hävitimme kasvimaan ja istutimme tilalle hedelmäpuutarhan. Mikään ei voita ruukkuistutuksia ja syitä on monia ja ne tulevat myös tässä kirjassa esille. Itse heitän tähän nyt muutaman oman syyni eli ruukuissa kasvit ovat suojassa lehtokotiloilta, ei tarvitse kitkeä rikkaruohoja ja ruukkujen paikkoja voi vaihdella mielialojen mukaan. Ruukkupuutarha-kirjaan tekstin kirjoittanut Ulrica ja kuvat ottanut Annika kertovat tuhat syytä lisää, miksi ruukkupuutarha mahdollistaa niin paljon enemmän kuin tavalliset kukkapenkit tai kasvimaat. Se miksi kirja vei minulta niinkin kauan johtuu siitä, että luin kasveista, joista en ollut ikinä kuullutkaan. Kirjan tekijät sanovatkin jo alkusanoissa, että he ovat halunneet tuoda esille joitakin turhan vähälle huomiolle jääneitä kasveja. Ruukkupuuutarha on ryhmitelty vuodenaikojen mukaan ja jokaiselle vuodenajalle löytyvät omat istutuksensa. Kirjassa kerrotaan myös ne niksit, joilla ruukku voidaan saada suojaamaan kasvia kylmyydeltä tai liialta kosteudelta. Erityistä huomiota kirjan tekijät ovat antaneet sekä väri- että ruukkuryhmittelylle.
Pidän niin tuosta lauseesta, että 'kaikilla ihmisillä pitäisi olla kevätpaikka, jossa...' Tässä näemme ensimmäisen kuvan laajasta jutusta Kevätinspiraatiota, jossa leikitään niillä mielikuvilla, että haluammeko heti keväällä monia ruukkuja vai yhden ison, jossa toisiinsa sointuvia värejä. Keväällä värinälkä on suuri ja niinpä kuvan ruukussa kasvaa sinisiä helmililjoja, lilansinisiä tarhaorvokkeja ja vaaleanpunaisia leinikkejä. Väriteemaa käydään pitkästi läpi väriympyrän ja ihastuttavien ruukkukuvien avulla, joista löytyy kaikkia mahdollisia kukkia valkoisista taseteista jouluruusuihin ja upeista kirjopikarililjoista Snowblanket-rönsytiarelloihin. Jos istuttaa vain yhtä väriä yhteen ruukkuun, ruukuista kerätään asetelmia, joissa kasvien muodot, väri, ruukkujen koko ja niin edelleen vaikuttavat näkymän tekemään vaikutukseen.
Kuvassa kirjan yksi monista ruukkusommitelmista, joka nyt ei niinkään leiki väreilä kuin muodoilla ja kasvien koolla: Kyseessä kokonainen maustepuutarha viidellä portaalla. Tästä voi sitten tarpeen mukaan napata ruukun mukaan vaikka grillin äärelle ja pari keittiön oven ulkopuolelle. Maustekasvit -luvussa on kerrottu 10 syytä kasvattaa maustekasvit ruukussa.  Mukaan mahtuvat ainakin basilika, sitruunaverbenella, persilja, ruohosipuli, minttu, oregano, kynteli, laakerinlehti, joka siis kasvaa ruukussa pienenä puuna, timjami, salvia ja rosmariini. Maustekasvien kohdalla on aiheellinen muistutus, jonka helposti olen itse suven helteillä unohtanut: Ei saa unohtaa lannoitusta! Paljon käytettyjen maustekasvien pitää saada myös toipua ja siihen on kirjassa omat niksinsä.
Ruukuissa voi kasvattaa myös vihanneksia ja marjoja. Kuvassa kasvaa Black Cherry -kirsikkatomaatti upeassa, italialaisessa terrakottaruukussa. Tätä aion kokeilla, jos vain kauppapuutarhani voi tarjota taimet! Muita kasvatettavia tässä ryhmässä ovat chili, fenkoli, kurkku, mangoldi, porkkana, paprika, peruna, retiisit, salaatit, pinaatti, mansikat, karviainen ja viinimarjat. Jutussa on myös rohkeasti yhdistelty hyöykasvien lomaan kukkia: Keltainen mangoldi kasvaa yhdessä leijonankidan kanssa.
Yhden värin sommitelmalla saadaan aikaan viehättävä tunnelma klassisella Mårbacka pelargonilla. Tämä näyttää hyvältä sekä romanttisessa että modernissa puutarhassa. Kukinta on myöhään syksyyn, kunhan ei unohda tarjota ravinteita.
Helppohoitoisimmat ruukut ovat täynnä Sempervivum-mehitähteä ja muita Sedum-sukuun kuuluvia maksaruohokasveja. Minulla on ystävä, joka on hulluna mehitähtiin, joten yllä oleva kuva on hänen unelmaansa: Ei paljoakaan kastelua, koska osaavat itse huolehtia itsestään. Kaunis ruukku, joka täyttyy ääriään myöten. Ajan patinaa!
Suvi on suloisuutta, mutta syksyn rakastajat heräävät uuteen elämään syyskesällä. Kirjan tekijät tuntevat ilmiön:

Syksyä rakastavat pitävät sitä rentouttavampana ja vähemmän vaativana ajanjaksona kuin muita vuodenaikoja. Syksy on aikaa, jolloin saa tehdä juuri sitä, mitä haluaa ja mistä nauttii. Se tarkoittaa myös sitä, että syksyn ruukut ovat täynnä nautintoa!

Ensimmäinen syksyn kuva tarjoaa väri-iloa kurpitsoilla, krysanteemeilla ja erivärisillä heinillä.

Toinen syyskuva onkin sitten pinkin ja vaaleanpunaisen juhlaa: Marjakanervan vaaleanpunaiset marjat ja upeat lehdet, joiden väri murtuu hieman kanervaa ja kaalia vasten. Kaiken kruununa hennon vaaleanpunainen syklaami. Olen itse heikkona noihin syksyn pikkusyklaameihin, joiden kesto vain paranee viileyden lisääntyessä. Syklaami selviytyy pikkupakkasissakin, kunhan muistaa istuttaa sen ajoissa, että se ehtii tottua viileään. Jos liian kylmä yö vie yhden tai pari kukkaa, poista kuolleet kukat ja kohta kasvi jo lykkää uusia nuppuja.
Kun viimeisetkin syyskasvit ovat menettäneet loistonsa, kääntyy katse kohti talvea ja sen myötä väistämättä kohti vuodenaikajuhlista ihaninta eli joulua. Kirja tarjoaa monia vaihtoehtoja erilaisiin ruukkukoristeluihin talveksi isopuksipuusta varjomurattiin, skimmiasta hyasintteihin. Hyasintti jäätyy kauniisti ja ulkona sen voimakas tuoksu ei ärsytä allergisiakaan. Talvikuvassa kaunis sisääntulo, jossa lamosalilia, tulppaaneita, valkokeltaisia tasetteja, pieni joulukuusi ruukussa, kuusenoksia ja ulkotuli.

Ruukkupuutarha on uskomattoman runsas tietopaketti, joka tarjoaa niin tietoa, kuin kauniita kuvia ja etenkin rohkaisee uusiin kokeiluihin. Kohta on kevään aika ja niin monia kasveja voi istuttaa ruukkuihin ja viedä ulos Suomessakin jo vapulta kunhan vain muistaa karaista kasvit ensin kylmään lyhyillä päivävisiiteillä ulos. Tärkeintä on kuitenkin se ilo ja hauskuus, jonka kasveista saamme ja leikkimielisyys on rajatonta:
 Ihan kohta, ihan kohta...lumikellot ovat täällä ja niilläkin voi vähän leikkiä.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Hannele

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa