perjantai 22. toukokuuta 2015

Kuuttaren pauloissa eli Luna kummilassa

Viikko on mennyt kuin kevätvirta ja lukemisesta ei ole tullut yhtikäs mitään! Noudimme keskiviikkona kummikoiramme Lunan meille ja tuossa hän nyt makoilee tyytyväisenä toimisto/kirjastomme vuoteella. Siis jos olen unohtanut kertoa, niin Lunan ensimmäisen hoitokerran jälkeen sovimme hänen perheensä kanssa, että Lunasta tulee meille kummikoira. Vieläkin on maapallonkokoinen aukko suuriruhtinatar Olgan lähdettyä ja meillä ei nyt ole aikomusta ottaa omaa koiraa ainakaan muutamaan vuoteen. Mutta koti ilman koiraa on kuin...

Eilen teimme lenkin rantapolkuja pitkin harmaassa ja osin koleassakin säässä, mutta Kuutar näytti valoa. Luna on vasta noin 11 kuukautta, mutta jo hyvin toimii yhteen meidänkin kanssamme, vaikka oli vasta toinen pidempi yökyläkeikka. Takana Päijänne, joka eilen näytti harmaan ilmeensä, mutta tänään jo kimmeltää auringossa kuin ziljoona timanttia.

Tukkasotka painelee vedessä, mutta Luna katsoo ihan väärään suuntaan. Siis tämä meiltä lähtevä lenkki menee ensin ihan rantapolkuja, kunnes tulee tämä mukava tie, joka tietysti seuraa järveä.

Sitten tieltä lähdetään nousemaan ylös ja vieläkin ylemmäs. Jos haluat nähdä tämän metsäpolun vettä virtaavana katso juttuni Hyvästi ihana syyskuu ja kohta jo lokakuukin Kun tätä on aikansa kiivennyt, saavutaan kotikatumme päähän eli aika kiva juttu.

Tänään aaumpäivällä oli jo lämmintä, mutta ihan sopiva pelipäivä Lunan palloleikeille. Siis vaikka haluan eroon nurmikosta ja kukkaniittyprojekti on jo valmis etupihalla (esikot, scillat, digitalis, unikot, muscarit, kevätkaihonkukka, jouluruusut, lemmikit, lehtosinilatvat, ailakit, malvat...) ja alkamassa keskipihalla, tämä alapihan nurmikko saa jäädä just koiruuksien pelaamista varten. Juhannuksena tyttären koirat saavat nauttia isosta alapihasta kaarisiltoineen. Nyt on Lunan vuoro:

Tunnin pelaamisen jälkeen otetaan pelitauko ja neiti näyttää, kuka on the winner! Homma menee niin, että me heitämme Lumimiehen kanssa palloa toisillemme ja Luna saa napata välistä. Sitten hän iskee hampaansa palloparkaan ja tekee riemuissaan kunniakierroksen yli kaarisillan, lävitse pensaiden ja männynkävyt saavat kyytiä. Vähän riehuttuaan hän sitten luovuttaa pallon vuorossaolevalle heittäjälle.

Tänään yhteisen teehetken jälkeen viemme iloisen Lunan omaan kotiinsa, jossa on kivoja kavereita eli oma isä, äiti ja vielä siskokin sekä hoviväki. Mutta yksi on kummilassa varma: Täällä Kuutar saa kaiken huomion. Menossa on kiinnostava kirja, mutta keskittyminen herpaantui kuin neiti änkesi itsensä väliimme sänkyyn: heti jos yritin uppoutua tarinaan ja vaikka kuinka jatkoin rapsutusta, hän huomasi ajatusteni olevan muualla ja kuittasi tarmokkaalla kuonotönäisyllä eli 'forget met not!' Lue siinä sitten! Toisaalta tarvitsen näitä breikkejä tehdä ihan muuta ja kun on koko ajan koiraikävä, tämä on mitä parhainta virkistystä. Kiitos Luna♥

Mitä aurinkoisinta viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥ Olettehan huomanneet, että Poirotit menevät perjantaisin uusintana...: Tallennetaan!

Love
Leena Lumi

The Winner Takes It All


PS. Minusta on juttua tällä viikolla ilmestyneessä Valittujen Palojen Meidän Suomi -lehdessä. Hiukan hirvittää, kun en ole itse nähnyt lehdestä vilaustakaan, mutta luotan Kari Martialaan...;) 

maanantai 18. toukokuuta 2015

Viileän toukokuun puutarhaterveisiä kotisaareltamme

Toukokuun alkupuoli on mennyt puistattavan kylmissä tuulissa. On satanut, on ollut hallavaroituksia, yöt ovat olleet säädyttömän viileitä ja jänikset käyvät vieläkin pihoilla. Jos jotain hyvää tästä hakee, se on se, että on satanut kiitettävästi. Niin monta kevättä on mennyt uskomattomassa kuivuudessa, mutta nyt viime syksyn ja tämän kevään puu- ja pensasistukset ovat saaneet riittävästi vettä. Ennen kuin syväsukellan seuraavaan kirjaan, laitan sarjan eilen otettuja kuvia. Muistattehan, että vyöhykkeemme on IV, tosin saaremme saattaa kiitos Päijänteen olla III:sta ja olemme itse vaikuttaneet pienilmastoon istuttamalla suuren tontin toiselle pitkälle sivulle kuusiaidan ja kahdelle muulle kuusiaidanteen. Jopa I-vyöhykkeen tarhamagnolia Leonard Messel tuntuu vieläkin olevan voimisaan. Aloitamme scilloilla, jotka ovat niin viehättäviä vaatimattomuudessaan: Ne vain leviävät vuosi vuoden jälkeen ja täyttävät kaikki tyhjät tilat ja jopa kivien kolot.

Yhtä kiitollisia leviämään ovat esikot ja näyttää kivalta, kun ne kasvavat yhdessä scillojen ja/tai muscarien kanssa. Meillä säästyivät tänä vuonna vain etupihan muscarit, sillä lehdostamme jänikset söivät muscarien kaikki nuput! Esikkoja meille on tuotu sekä alpeilta, puutarhaystävältä että taimistolta kauan sitten. Puutarhapäiväkirjani mukaan ostettu esikko on 'Primula Veris'.

Siis tämä etupihan kohta on se, joka kesäkuussa on tulvii lemmikkejä. Kyseessä pieni mongolianvaahterametsikkö, jossa sana metsikkö on liioittelua, mutta se jäi perheen kieleen, kun nuo vanhat vänkyräiset puut ovat niin hallitsevia ja jännittäviä tuossa sisääntulon vasemmalle puolella. Kolme hyvin vanhaa puuta, joiden ruskavärit ovat kaikilla erit: oranssi, viininpunainen ja keltainen. Niitä pitkin kiipeävät siniset alppikärhöt, joihin palaamme kesäkuulla.

Scilloja ja esikkoja keskipihalla vanhan omenapuun juurella.

Valkovuokkoja on tänä keväänä kasvanut ihan uusissakin paikoissa eli leviävät kiitettävästi. Osallistuvat omalta osaltaan nurmikkojen muuttamiseen kukkaniityiksi.

Pidän sateesta ja pidän valkovuokoista sateella. Eniten valkovuokkoja kasvaa suuren keskipihan kalliomme reunalla, jossa niille on hyvin sekä valoa että kosteutta.

Scilloja on kukkapenkeissä, joista olen säilyttänyt kaksi pitkää ja kauniisti kaartuvaa, sekä niiden ulkopuolella.
Kevään varhaisia kukkijoita ryöppyää, kun melkein kaikki muu odottaa, kiitos kylmien öiden. Tässä kuvassa tarkkaan katsovat näkevät kolme kartiovalkokuusta, 'Picea Glauca', josta aiheesta alempana enemmän. Vasemmassa reunassa ylhäällä japanilaisen rinteen yläosassa kaksi ja kotimme alaterassin edessä oikealla ylhäällä yksi 'sokeritoppa'.

Onnenpensasta, Forsythia 'Northern Gold', on istutettu viime vuonna useampikin. Kuvan yksilö on jo vanhempi ja kukkii vihdoinkin näyttävästi. Tykkää selvästi kompostimullasta. Tässä lehdossa kuvattuna vasten Lumimiehen hienosti kasvattamaa ja hoitamaa pitkää kuusiaitaa vasten.
Näkymä lehdosta alapuutarhaan, jossa juuri noiden ylempänä olevien kukkien kohdalla kasvavat kirsikka- ja luumupuut sekä marjapensaat, joissa mukana niin herkullinen, ikivanha mustaviinimarjalajike, että pari vuotta sitten jaoimme sen neljään osaan varmistaaksemme tulevaisuutemme syyskesän iltojen herkuttelut. Pöytäryhmä on äidiltä saatu ja sille ei ole paljoa enää seurustelukäyttöä, sillä yläterasilla on ruokapöytä ja alaterassilla kaksi pienempää pöytää etc. Ei jaksa kantaa astioita ylhäältä tänne alas kolmanteen tasoon. Yleensä kesällä tuolla pöydällä onkin basilikaa, persiljaa, rosmariinia, laventelia...

Pöytäryhmästä oikealle, lehdon alaosassa kaarisilta, josta kuvia alempana lisää. Nyt olemme vanhojen, jättimäisten lehmusten katveessa.

Onnenpensaan oksa...kuin keltaista valoa. Aurinkoa!

Kaksi lehmusta ja niiden takana kaarisilta, jonka vastakulmissa kartiovalkokuuset. Komeamman kartiovalkokuusen eli mörrimöykyn tarinan voit lukea täältä Lehdon läpi virtaa vesi kohisten keväällä kun lumet sulavat vuorilla, mutta onneksi myös kovilla sateilla. Kesäkuulla tällä kohtaa kasvaa ziljoona kieloa...

Tässä mörrimöykky! Talon pohjoispäädyssä japanilainen rinne, jossa nyt vasta scilloja ja kivipuroja sekä kolme kartiovalkokuusta eli kuvassa näkyy neljä, vuoden päästä samassa kohtaa viisi, sillä pienin ylittää silloin jo sillan toisen kulman ja viemällä kameraa hippusen oikealle tavoitamme green housen nurkalla kasvavankin...kuusi 'sokeritoppaa' silloin samassa kuvassa. Green house on tyttäremme kivestä tehty leikkimökki, joka nyt toimii tietysti puutarhatyökalujen säilytyspaikkana. Edelleenkin, vaikka senkin tiimoilta on jo monta ideaa syntynyt. Sen terasilla on kuitenkin rottinkituolit kahdelle...ja tasot kynttilöille.

Tällaisia terveisiä tänään puutarhastamme ja lehdostamme. Vien näitä kuvia sitten kasvipankkiini Leena Lumin puutarhaan, josta suosikkikasvini löytyvät yhdellä kuvalla, mutta kun kuvan alla olevaa otsikkoa klikkaa, aukeaa kasvista enemmän tietoa ja tarinaa eli mennään tunteella ja järjellä. Toukokuulta tulee toivottavasti toinenkin puutarhajuttu ja siinä ovat sitten jo mukana ainakin pilvikirsikat ja kärhöt, toivottavasti myös atsaleat ja magnolia.

rakkaudesta puutarhaan
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Javier Marías: Rakastumisia

KUN OLEMME RAKASTUNEITA, tai tarkemmin sanottuna, kun me naiset olemme rakastuneita ja tuo tunne on vasta alullaan ja siinä on vielä uutuudenviehätystä, kykenemme yleensä kiinnostumaan mistä tahansa, mistä rakkautemme kohde on kiinnostunut ja mistä hän puhuu. Emmekä me vain teeskentele ilahduuttaaksemme häntä tai valloittaaksemme hänet tai vahvistaaksemme haurasta asemaamme, vaikka siihenkin kyllä kykenemme, vaan me todella paneudumme toisen asioihin ja annamme sen mitä hän tuntee ja heijastaa ympärilleen vaikuttaa itseemme, oli se sitten innostusta, inhoa, sympatiaa, pelkoa, huolta tai jopa pakkomielteisyyttä. Puhumattakaan että...Yhtäkkiä olemme palavan innoissamme asioista, joille emme ole ennen suoneet ajatustakaan, saamme odottamattomia intohimonpuuskia ja kiinnitämme huomiota yksityiskohtiin, jotka ovat jääneet ennen huomaamatta ja joista...Ehkä on liioittelua ilmaista se tällä tavalla, mutta näin asetamme itsemme sen ihmisen palvelukseen, johon olemme päätä pahkaa rakastuneet, tai ainakin hänen käytettäväkseen, ja suurin osa meistä tekee niin hyvässä uskossa, siis tietämättä että tulee päivä – jos suhteemme vakiintuu ja alamme tuntea olevamme vakaalla maaperällä – jolloin hän katsoo meitä pettyneenä ja neuvottomana tajutessaan, ettei meitä itse asiassa voisi vähempää kiinnostaa se mikä ennen muinoin herätti meissä suuria tunteita, että meitä ikävystyttää se mitä hän kertoo...

Javier Maríasin teos Rakastumisia (Los enamoramientos, Otava 2012, suomennos Tarja Härkönen) ei aiheuttanut minulle minkäänlaista rakastumista kirjailija Javier Maríasin tekstiin sen koommin kuin ihastumista kirjan miespäähenkilöön Javier Diaz-Varelaankaan. Olen lukenut tuhansia kirjoja ja minulla on taipumusta ihastua kirjailijoihin kuin myös heidän luomiinsa hahmoihin, mutta kirjailija Marías ehkäisi paasaavalla, pitkäpiimäisellä tyylillään kaiken haltioitumisen niin hänen tekstiinsä kuin kaimaansa, kirjan päähenkilöön Javieriin. Siinä missä Joyce Carol Oates pudotteli jättipitkiä, jopa sivun pituisia ja ylikin, virkkeitä kirjassaan Sisareni, rakkaani ja Javier Marías tekee saman teoksessaan Rakastumisia, palvon edellisiä, kylven niissä ja virkistyn tajuten, että se miksi elän, ovat juuri Oatesin kaltaiset kirjailijat, kun taas Javier Marías saa minut kavahtamaan, suorastaan nuupahtamaan ja tajuan, miksi aika ajoin toivon olevani tuhkaa. Mikä saa ihmisen enemmän kaipaamaan kuolemaa kuin tylsyyys, jonka järkyttävin ilmentymä on tylsä kirja!

Miksi yleensä sitten aloin lukea tätä kirjaa, on se, että ensinnäkin arvostamani kirjabloggaaja Omppu kirjoitti tästä niin, että luulinkirjan olevan minulle. Ei ole kauaakaan kun Omppu sai minut innostumaan Sadie Jonesin kirjasta Ehkä rakkaus oli totta ja niin kävi että luin aamuneljään. Olin siis kuin loitsittu: Otaksuin Ompun tuntevan nyt maagisen sillan siihen osaan omaa kirjallista makuani, jota en itsekään tiedosta, sillä en ikinä olisi itse ottanut Sadie Jonesia lukuun, en kirjaa, jolla tuollainen nimi ja noin liian hurmaava kansi. Ja sitten toinen syy on se, että en ole tätä ennen lukenut Otavan Sinisessä Kirjastossa yhtään tylsää kirjaa! Jospa olisin etukäteen sanonut Ompulle, että ’mikään, mikään ei pitkästytä enempää kuin paasaavat herrat’ tai että ’mikään, mikään ei ärsytä enempää kuin nainen, joka ihailee ja antautuu miehelle, joka rakastaa syvästi toista’. Kirjan naispäähenkilö ja pääkertoja Maria Dolz, kustannustoimittaja, siis tekee tuonkin ’härälle punainen vaate’ –teon.

Lopetan kirjan, joka ei kiinnosta, yleensä heti alkuunsa, mutta kun luin sivulta 29 Maria Dolzin ajatuksia, en ollut vielä yhtään tylsistynyt. Näin kustannustoimittajamme:

Outoa väkeä nuo kirjailijat, suurin osa heistä: heräävät aamulla samaan tapaan kuin olivat nukahtaneetkin, miettien omia juttujaan, jotka ovat silkkaa mielikuvitusta, vaikka vievätkin niin paljon heidän aikaansa. Elävät kirjallisuudesta ja sen sivutuotteista eivätkä siksi käy töissä – ja heitä alkaa olla jo aika tavalla, tässä bisneksessä liikkuu näet rahaa, päinvastoin kuin on tapana julistaa, tosin pääasiassa kustantamoiden johdolle ja jakeluportaalle – sen kun pysyttelevät visusti kotonaan tarvitsematta muuta tehdä kuin muistaa palata tietokoneen tai kirjoituskoneen ääreen...

Aloin odottaa jotain yhtä satiirista kuin kirjoittaa Saul Bellow tai yhtä koettua ja nasevasti ilmaistua kuin kirjoittaa Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki omaelämäkerrassaan Mein Leben (Eurooppalainen):

Thomas Mann oli itsekeskeinen kuin pieni lapsi, herkkä kuin primadonna ja turhamainen kuin tenori, mutta hänen mielestään itsekeskeisyys oli kirjoittamisen edellytys. Vain itseään tärkeänä pitävä kiduttaa itseään. Hän väitti silmääkään räpäyttämättä, että ”kaikki hyvä ja suuri – henkevyys, taide ja moraali – on lähtöisin inhimillisestä itsensä tärkeäksi kokemisen tunteesta”. Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorostuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.

Miten tämä Reich-Ranickin teksti  osuukaan ja uppoaa minuun juuri nyt...Javier Maríasin kerrotaan Rakastumisia kirjan liepeessä olevan Espanjan kenties merkittävin kirjailija, jonka kirjoja on myyty jo yli kuusi miljoonaa kappaletta. Ja samainen Javier kirjoittaa kirjassaan Javierista, joka rakastaa eniten leskeksi jäänyttä Luisaa ja kuin vahingossa paljastaa: toiseksi eniten omaa ääntään. Javier Diaz-Varela paasaa ja jaarittelee, mutta häneen ihastunut ja hänelle antautunut Maria Dolz jaksaa kuunnella ja olla kiinnostunut, koska on niin miehen pauloissa ja viis veisaa siitä, että hän on miehelle vain hetken huvi matkalla kohti Luisaa. Luisa puolestaan on kääriytynyt suruun, johon Miguelin odottamaton ja väkivaltainen kuolema hänet pudotti. Luisasta ei nyt ole rakastumaan eikä ottamaan vastaan kenenkään rakkautta. Ja tässä kohtaa ihan pakko antaa pisteitä tekstistä Maríasille, joka antaa Marian kuvitella erään Miguelin ja Javierin, parhaiden ystävysten välisen keskustelun, jossa Miguel kuin ’testamenttaa’ Luisan lapsineen Javierin huomaan:

....ja mitä vanhempi hän olisi, sitä vaikeampaa se olisi. Luulen ennen muuta että kun pahin epätoivo ja surutyö olisivat ohitse, ja ne kestävät kauan, kun ne lasketaan yhteen. häntä alkaisi laiskottaa koko prosessi. Tiedäthän: Pitää tutustua johonkuhun uuteen mieheen, kertoa hänelle oma elämä edes päällisin puolin, suostua flirttiin tai olla tyrkyllä, innostaa toista, osoittaa kiinnostusta, näyttää parhaat puolensa, selittää millainen on, kuunnella millainen toinen on, voittaa epäluulonsa, totutella toiseen ihmiseen ja saada hänetkin tottumaan ja sulkea silmänsä sellaiselta mikä ei miellytä. Kaikki tämä kyllästyttyäisi häntä, ja ketäpä ei, jos tarkkoja ollaan. Se että otetaan askel, sitten toinen ja toinen. Se on todella väsyttävää ja siinä on väistämättä jonkinlainen itsensä toistamisen ja jo ennen koetun maku...

Niin...tällaisten tähtihetkien takia minä jaksoin kuunnella Javierin paasaamista kaikki 436 sivua! Tekstistä löytyy oivalluksia, kun vain jaksaa uupumatta läpi ylirunsaiden, ylipitkien monologien rytteikön. Toki kirjailija Javier on lavea myös päästäessään Marian ääneen, mutta Maria ei missään vaiheessa onneksi ole ihan niin puuduttava kuin hänen rakkautensa kohde Javier, mies, jonka rintakarvat tursuavat paidan läpi puuduttavan jaarituksen hetkeksikään katkeamatta.

Kirjan kansi ja nimi saattavat houkuttaa romantikkoja, mutta kannattaa varoa, sillä Javier Diaz-Varela ei odota Luisaa ollenkaan kauniisti ja uskollisena tuntemalleen rakkaudelle, vaan hän on häntäheikki kovimmasta päästä, vaihtaa naista kuin paitaa ja samalla haikailee toisen miehen vaimon perään. Siis tosi on! Hän on rakastanut parhaan ystävänsä vaimoa jo kauan, mistä sitten rakentuukin kirjan pitkät vuodatukset yllättävästi koossa pitävä juoni.

Diaz-Varela ei vaivatuisi ottamaan selvää, miten paljon hän tuotti tuskaa minulle: olin loppujen lopuksi skeptinen koko ajan, liioin ei voi sanoa että olisin rakennellut varsinaisia tuulentupia. Muiden kanssa kyllä, hänen kanssaan en. Jotain opin tästä rakastajasta: kävelemään yli katsomatta juurikaan taakseni.

Javier Marías ei vaivautuisi ottamaan selvää, miten paljon hän tuotti tuskaa minulle: olin loppujen lopuksi skeptinen melkein koko ajan, liion ei voi sanoa että olisin rakennellut liian suuria odotuksia. Muiden kanssa kyllä (Roth, Hollinghurst, Irving,  McEwan, de Waal, Auster, Bellow...), hänen kanssaan en. Jotain opin tästä kirjailijasta: sallimaan unohduksen lumen sataa odottamatta uutta kohtaamista.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu Karoliina ja Ilselä

*****

perjantai 15. toukokuuta 2015

Sinihimmeä ilta, meren häipyvä kuvastin...

Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä.

Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden - ?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Kari Martiala, Helena Lylyharju: Kesäruokaa paratiisista - Havaijilaisia herkkuja kotikeittiöön

Ruokaihmisten matkatuliaiset ovat usein eri kuin vähemmän kulinaaristen: Ruskettuneen ihon ja paikallisten putiikkien tavaroiden sijasta he kantavat kotiinsa vähintäinkin osoitteet ja paljon kuvia matkansa parhaista ravintoloista. Intohimoisimmat laativat kartastoja, joihin on ruksattu maailman parhaat ruokapaikat, että varmasti löytyvät mahdollisella seuraavalla reissulla. Ruoka-ammattilaiset ovat ihan oma lukunsa, sillä he palaavat kotiin täynnä tietoa matkakohteen antimista, jonka sitten työstävät vaikka ruokakirjaksi meidän muiden iloksi ja nautinnoksi.

Ruokatoimittaja, valokuvaaja Kari Martialan ja ruokatoimittaja, keittiömestari Helena Lylyharjun Kesäruokaa paratiisista - Havaijilaisia herkkuja kotikeittiöön (Karisto 2015) syntyi parin Havaijin matkan seurauksena. Vuonna 2014 he vierailivat Havaijin Mauilla, josta toivat mukanaan paikallisia reseptejä, keittiömestarien sikäläisiä vinkkejä sekä monia uusia valmistustekniikoita. Nämä he sitten sovelsivat suomalaisiin keittiöihin sopiviksi, joten nyt meillä kaikilla on mahdollisuus nauttia Havaijin herkkuja suvikeittiömme piristyksenä. Kari kertoo:

Vierailimme paikallisilla maatiloilla ja ravintoloissa, tapasimme raaka-aineiden tuottajia, kauppiaita ja ravintoloitsijoita. Maistelimme kokkien erilaisia herkkuja niin perinteisissä kansanravintoloissa kuin huippuluokan kansainvälisissä hotelliravintoloissakin ja opimme paikallisia valmistustapoja, raaka-aineiden käyttöä sekä uusia makuaistia viekoittelevia makuja.

Kaikki tämän kirjan reseptien raaka-aineet on hankittu suomalaisista marketeista, ja niitä on saatavana ympäri vuoden. Opimme Mauilla esimerkiksi, miten hyvää, terveellistä ja ruoanlaittoon sopivaa on paikallinen macadimiapähkinäöljy, jota - kuten useimpia Mauilla tarjottavista hedelmistä ja vihanneksista - saa onneksi myös suomalaisista marketetista.

Tässä houkuttava Kampasimpukoita korealaiseen tapaan, joka muiden kirjan reseptien mukaan, on terveellistä ja kasvispainotteista, joten pastan, riisin ja perunan välttelijätkin kiittävät.

Paljon käytetään papaijaa, mangoa, avokadoa, ananansta, tomaattia, kesäkurpitsaa, kajottikurpitsaa, kevätsipulia, palsternakkaa, porkkanaa, paprikaa, kikhenettä ja papuja. Yrtteinä käytetään saaren omia sekoituksia, mutta myös timjamia, basilikaa ja lehtipersiljaa. Kalaa ja äyriäisiä syödään paljon, mutta liha ja kanakin ovat suosittuja.

Kymmenistä ihanista resepteistä valitisin nyt yhden alkupalan, yhden pääruoan ja tietysti sitten myös jälkiruoan. Ensin nautimme Kylmäsavulohta ananaksella:

2 ananasta
400 g kylmäsavulohta
400 g avokadoa
50 g porkkanaa
50 g palsteranakkaa
50 g kesäkurpitsaa
100 g erivärisiä paprikoita
50 g pähkinöitä (macadamia, cashew ym.)

Salaattikastike:

2 rkl sokeria
2 rkl sitruunamehua
2 tl ruskeaa sokeria
5 rkl macadamiapähkinäöljyä
hyppysellinen makusuolaa
muutama timjanin oksa

Laita panneulle hieman sokeria ja sulata se. Lisää pähkinät ja pyörittele niitä hetki sulassa sokerissa. Ota sivuun jäähtymään.

Puolita ananakset ja leikkaa alapuoli tasaiseksi, jotta ananas pysyy paikallaan.

Kuori avokadot, ota siemen pois ja leikkaa hedelmä siivuiksi.

Leikkaa kylmäsavulohi siivuiksi.

Kuori ja leikkaa porkkanat ja palsternakka suikaleiksi ja keitä muutama minuutti, jäähdytä kylmän veden alla ja valuta siivilässä.

Leikkaa paprikat ja kesäkurpitsa ohuiksi suikaleiksi.

Tee kastike sekoittamalla sitruunamehu, macadamiapähkinäöljy ja ruskea sokeri keskenään.

Laita anananksen päälle limittäin avokadosiivuja ja kylämsavulohisiivuja. Kokoa niiden viereen salaatti porkkanasta, palsternakasta, kesäkurpitsasta ja paprikasta. halutessasi voit kovertaa ananaksen puolikkaan ennen annoksen kokoamista. Laita silloin koverrettu hedelmäliha takaisin kuoreen.

Ripottele salaattiin salaatinkastiketta. Laita lopuksi pinnalle muutama karamellisoitu pähkinä.

Kruunaa annos makusuolalla sekä timjaminoksilla.

Muita alkuruokia ovat mm. Grillattu kesäinen antipasto, Hana Bay -perunasalaatti, Rapusalaatti, Punajuuricarpaccio (ihana!), Vuohenjustoleipäset...

Pääruoaksi nautimme Saaristolaiskalaa etelän tapaan:

600 g lohta
0,25 tl valkopippuria
2 rkl sojakastiketta
125 g munakoisoa
125 g vihreää parsaa
150 g ananasta
25 g voita
3 rkl sitruunan mehua
3 rkl limen mehua

Leikkaa lohi viipaleiksi.

Leikkaa vihreästä parsasta tyvestä sentti pois.

Leikkaa munakoiso viipaleiksi (3 mm) ja ananas lohkoiksi.

Purista sitruunan ja limen meht.

Laita munakoiso, parsat ja ananaslohkot pannulle voihin paistumaan.

Käännä muutaman minuutin kuluttua.

Kun ne ovat valmiit, siirrä sivuun odottamaan kalojen paistumista.

Paista lohen palat kuumalla pannulla kummaltakin puolelta ja mausta valkopippurilla ja soijakastikkeella.

Voitele uunivuoka ja laita pohjalle paistetut kasvikset ja lohen palat päälle.

Mausta sitruunan ja limen mehulla ja laita uuniin 150 asteeseen 10 minutiksi.

Tämä ruoka erityisen nam!, uskon minä. Keksin heti, että laitamme tätä juhannuksena grillissä. Valkopippurin vaihdamme sitruunapippuriin ja soijakastikkeen oliiviöljyyn. Lisäksi vaikka uutta perunaa tai perunasalaattia uusista perunoista. Kannattaa oppia rohkeasti soveltamaan ammatilaistenkin reseptejä oman maun mukaan!

Pääruoista löytyy mm. Grillifilee kasvispedillä, Hunajalohta ja inkiväärirelissiä, Kurpitsakeittoa Láhana, Akiran loimulohi-ramenkeitto, Nyhtöpossua havaijilaisessa BBQ-kastikkeessa, Sushit - neljä makua (Helenan sushikoulu!)...

Päärynäpuu meillä on vieläkin istuttamatta, mutta päärynöistä todella pidämme, joten nyt valitsin jälkiruoaksi Karilta ja Helenalta Päärynäunelman:

2 päärynää
2rkl suolatonta voita
0,5 dl sokeria
0,5 tl kanelia
2 tl vaniljasokeria
1 rkl päärynäbrandyä
2 tl raastettua sitruunan kuorta
2 tl raastettua limen kuorta
1 dl mascarponejuustoa
0,5 dl tomusokeria
jäätelöä

Leikkaa päärynät pitkittäin neljään osaan.

Laita ne uunivuokaan keskenään sekoittaen voin, sokerin mausteiden, kuoriraasteiden ja päärynäbrandyn kanssa.

Kypsennä 240 asteessa 15 minuuttia.

Laita päärynät jälkiruokalautaselle.

Vatkaa mascarponejuusto ja tomusokeri pehmeäksi vaahdoksi.

Kaada jäljelle jäänyt neste kastikkeeksi ja koristele annos mascarponevaahdolla.

Lisää annokseen vielä jäätelöpallo - kylmä ja lämmin yhdistyvät - ihanaa!

Muuta ihanaa jälkiruokaosastolla ovat mm. Ananas-mansikkaherkku, Granaattiomenaa ja pannacotta, Intialainen hedelmäsalaatti, Mangomousse, Kona coffee -juustokakku...

Tässä herkullisen raikkaassa ruokakirjassa on tarjolla myös lisukkeita ja juomia.  Lisukkeissa mm. houkuttava Inkiväärirelissi ja Seesamikurkkusalaatti. Juomissa mm. Mayojen kultainen kaakao, Mango-mansikkasmoothie ja Tropiikin suukko! Maistuis varmaan sinullekin...

Kirjat vahvuudet: Raikkaus: Paljon hedelmäisyyttä ja merenantimia, Karin erinomaiset kuvat, Helenan asiantuntemus ja tarkkuus, sovellettavuus ja se että raaka-aineita ei todellakaan tarvitse lähteä metsästämään Stockmannilta.

Lähden perjantaina lounaalle ystävän kanssa ja hän on kova kokkaamaan. Piti antaa kirja hänelle, mutta nyt en taida voidakaan päästää tästä irti, vaan Kesäruokaa paratiisista siirtyy omaan keittokirjahyllyyni.


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

maanantai 11. toukokuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

He matkustavat umpinaisissa tavaravaunuissa Lodzin, Varsovan ja Brestin läpi. Avoimesta ovesta katselleessan Werner ei näe kilometrien matkalla yhtään ihmistä, mutta joskus näkyy rautatievaunu, joka on kaatunut radan viereen, vääntynyt ja vaurioitunut jonkinlaisessa räjähdyksessä. Sotilaita kiipeää junaan ja laskeutuu pois, laihoina, kalpeina, jokaisella reppu, kivääri ja teräskypärä. He nukkuvat piittaamatta melusta, kylmyydestä, nälästä, kuin pyrkisivät epätoivoisesti pois valvemaailmasta niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista.

Anthony Doerrin läpimurtoteos Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot see, WSOY 2015, suomennos Hanna Tarkka) on kuin meren tuhansia vuosia huuhtoma kivi: Aalto aallon jälkeen on hionut teräviä särmiä, kaivanut onkaloita, pyöristänyt kokonaisuutta, kaivanut luolan, kovertanut aukon, josta näkyy valo. Kaikellaan se on kuitenkin vaikuttava, uniikki ja lohduttava. Samanlainen kuin meren huuhtoma lohtukivi kirjastoni ikkunalaudalla. Missään ei ole toista samanlaista ja minulle se on kaunis kertoessaan valonhohtoista tarinaansa kautta vuosituhansien, kautta sotien, kautta myrskyjen, läpi pimeyden, johon on uskallettava hypätä nähdäkseen valon.

Olen varsin vakuuttunut, että Doerrin kymmenen vuotta kirjoittama tarina tulee miljoonien ja miljoonien luettavaksi yhtä varmasti kuin löytyy heitä, jotka eivät kestä, että toisesta maailmansodasta kirjoitetaan näin kaunis kirja. Nyt jo tiedetään, että kirja on saanut arvostetun Pulitzer-palkinnon ja että siitä tehdään elokuva. Tiedämme kirjaa myydyn jo yli miljoona kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa. Kyynikko tuhahtaa: Taas uusi 'Titanic!' Vain ns. korkeakirjallisuutta lukevat sulkevat mielensä lukiessaan kirjan olleen jo kohta puolensataa viikkoa New York Timesin bestseller-listan kärjessä. Itse lähiaikoina neljä hyvin kovatasoista sotakirjaa lukeneena, vertailen, että tämä ei ole Näkemiin taivaassa, ei Sopimus, ei Hyviä ihmisiä, ei Komppania K...Ihmettelen, miten julman tykkitulen seuraus voi olla ’veistettyä valoa’ ja ihmettelen, miksi kustannustoimittaja ei kehoittanut Anthonya tiivistämään suurta tarinaansa. Toisaalta hymyilen, että juuri tätä kirjaa on mainostettu kaikkialla 'suurena lukuromaanina', sillä tänä keväänähän laitoin alulle keskustelun käsitteestä lukuromaani. Puolustan lukuromaania ja suuren lukuromaanin täydellinen esimerkki on juuri Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe!

Kirjan tarina, rakenne ja tempo ovat niin oivalliset, että se hipoo jo taivaan kantta. Aloitan rakenteesta, joka on mitä lukijaystävällisin vaikka kuljemme edestakaisin toisen maailmansodan välisissä vuosissa seuraten saksalaista sotilasta Werneriä Saksassa, Ukrainassa, Neuvostoliitossa...ja lopulta Ranskassa ja lapsena sokeutunutta, Pariisissa asuvaa nuorta tyttöä Marie-Laurea, jonka isä toimi Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppänä. Luvut ovat lyhyitä ja taidolla otsikoidut. Kertojien vuorottelu on tiuhaa, mutta siitä huolimatta sen askelkuvio on hidas, surumielinen valssi. Kirja jonka voi lukea vaikka mökkilaiturilla ja välillä sukeltaa mereen, tai grillata ja nauttia merenantimia, et putoa tarinan matkasta. Siis jos maltat tehdä niin. Minä luin yhtä soittoa, sillä suuren lukuromaanin tarina vei. Ne sanat, joihin voisi tiivistää tarinan rungon, kun muistetaan, että kyseessä on toinen maailmansota ja lopulta natsien suorittama Ranskan miehitys ovat: sokeus, Ranskan vastarintaliike ja timanttien timantti, Liekkien meri:

Sen pinnassa on satoja fasetteja. Hän noukkii sen käteensä aina uudelleen ja laskee heti taas pois kuin sormia polttelisi. Isän pidätys, Hubert Bazinin katoaminen, madame Manecin kuolema – onko tämä yksi kivenkappale voinut aiheuttaa niin monta murhetta? Hän kuulee vanhan tohtori Geffardin vinkuvan viinanhajuisen äänen: Skyttalaiset kuningattaret ovat kenties tanssineet se yllään läpi yön. Sen vuoksi on kenties jopa sodittu.

Jalokiven haltija eläisi ikuisesti, mutta niin kauan kuin hänellä oli se onnettomuudet kohtaisivat kaikkia niitä, joita hän rakasti, yhtä toisensa perään jatkuvana virtana.

Timanttijahti tekee kirjasta seikkailullisen. Muistan Dumasin teoksia, joita luin ahmien, mutta muistan myös, miten paljon nautin Bolšoin perhosesta, jossa jokainen luku alkoi timanttihuutokaupan kohteen esittelyllä: ”Pisaranmuotoinen irtotimantti, fancy-hionta. Briljanttimuunnelman paino 2,54...” Nyt kyseessä on päärynänmuotoinen sininen timantti, jonka sisällä näkyvät punaiset liekit! Myös yksi runsaan kuuden blogivuoteni parhaista kirjoista eli Kirjan kansa, on seikkailullinen, sillä siinäkin jahdataan jotakin arvokkaana pidettyä.

Historialliselta kannalta Kaikki se valo jota emme näe, tuo vuosikymmeniä Kolmanteen Valtakuntaan ja Neuvostoliiton vallankumoukseen keskittyneellekin jotain uutta ja se ei ole neuvostosotilaiden huono varustus, eivät heidän joukkojensa tekemät raiskaukset, kun he pääsivät Berliiniin ja yleensä Saksaan, ei se julmuus millä he kohtelivat naisia ja lapsia, vaan Hitler jugendin armottomuus. Tarinan Werner oli uhri ja tällä en tietenkään puolusta natsismia, mutta hän oli uhri! Mitä mahdollisuuksia oli Wernerillä, jossa ei ollut julmuuden häivääkään, mitä mahdollisuuksia oli hänen ystävällään Frederickillä, joka uskalsi vastustaa systeemiä...

Lopulta kuin kaikki kaikki tiet johtaisivat Saint-Malon pikkukaupunkiin Luoteis-Ranskan rannikolle. Jälleen historiallisesti kiinnostava asia: Ranskan maanalainen armeija, vastarintaliike. Tästä ovat monet kirjailijat kirjoittaneet, mutta sysäyksen aiheeseen minulle antoi kirjailija Marguerite Duras, joka itse toimi liikkeessä. Sokea, valittamaton, neuvokas Marie-Laure liittyy osaksi vastarintaliikettä ja hänestä tulee yksi ratas ketjussa, joka vahvistaa partisaanien voimaa katkaista saksalaisten eteneminen.

Ken on käynyt tarinan Saint-Malossa vaikka vain tässä kirjassa, haluaa ennen kuolemaa nähdä paikan, jossa lukija sodan kauhuista viis kaikki tykkitulien välit hengittää merta, juo sen ilmaa, koskettelee simpukoiden kuoria, torvisimpukoita, kaurikotiloita, huojuu itse merivuokkona, mutta silti näkee ilmassa lentävät palavat pääskyt ja lepakot. Meren valo ei estä näkemästä sodan pimeyttä! Marie-Lauren sokeus tekee hänen muista aisteistaan vahvemmat, kuin valoa joka valaa häneen herkkyyttä aistia, mitä muut eivät aisti, valoa joka polttaa hänet sodan selviytyjäksi – ja muiden auttajaksi. Niin...Saint-Malo ja Marie-Laure:

Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, jossa tasaiset pinnat hajovat ja äänet soljuvat parvina ilmassa. Marie-Laure voi istua ullakolla korkealla kadun yläpuolella ja kuulla, miten kurjenmiekat kahahtelevat soilla kolmen kilometrin päässä. Hän kuulee, kuinka amerikkalaiset pinkovat pelloilla ja suuntaavat valtavat tykkinsä savuavaan Saint-Maloon: hän kuulee, miten perheet niiskuttavat myrskylyhtyjensä ympärillä kellareissa, varikset hyppivät rauniokasalta toiselle, kärpäset laskeutuvat ojissa lojuvien ruumiden jäännnöksiin: hän kuulee, miten tamarindit värisevät tuulessa ja närhet kirkuvat ja dyynien heinä palaa...hän kuulee miten kuolleiden valaiden luut liikahtelevat viisi penikulmaa alempana, ja niiden luuydin tarjoaa sadaksi vuodeksi ravintoa sellaisten eliöiden yhdyskunnille, jotka elävät niissä koko ikänsä eivätkä koskaan näe yhtä ainutta auringon lähettämää fotonia. Hän kuulee, miten hänen kotilonsa raahaavat ruumistaan luolan kivillä.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet Sara, Jenni/Kirjakirppu, Kirjakaapin kummitus,  Katja/Lumiomena  ja Norkku

perjantai 8. toukokuuta 2015

Mitä äiti muuta tarvitsee kuin kukkia, kirjoja ja rakkautta!

Äitienpäiväviikonloppuja on yhtä monenlaisia kuin on äitejä ja kaikilla perheillä on omat tapansa juhlistaa äitejä ja isoäitejä. Kun lapset asuivat vielä kotona, kävimme usein äitienpäivänä ulkona syömässä ja myös jos oma äitini tuli meille. Viime vuonna vietimme äitienpäivää Luvialla ja päätimme, että emme enää lähde ruuhkapäivinä ulos syömään eli ryhdyimme oveliksi ja tajusimme, miten paljon kivampaa on käydä ravintolassa syömässä vaikka äitienpäivän ja myös isänpäivän aattona. Oma suosikkipaikka merellinen tai Se Yksi Paikka eikä mitään ruuhkaa eli mukavuudenhalu kasvaa vuosien myötä tai sitten se on peräti järjen kasvua;)

Tuli mieleeni tarjota muutama kirjasuositus äitienpäiväksi, jos äitiä halutaan muistaa lahjalla:

Mukana on uusia kirjoja, että ne sitten varmasti kaupasta löytyvät. Kirjan kaarihan on Suomessa yllättävän lyhyt, mutta kyllä vanhempiakin löytää vaikka Kirjatoreilta ja Adlibriksesta tilaamalla. Näitä kaikkia pitäisi nyt löytyä kaupoista eli Sopimus, Hercule Poirot ja minä, Terveisiä Armille, Ehkä rakkaus oli totta ja Hieno vai huono. Nainen jolla on maine


Aivan erityisesti suosittelen Anna Kortelaisen kirjaa Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan kannakselta, jota vinkkasin jo facebookin Karjala-ryhmässäkin ykkösäitienpäiväkirjaksi. Ehdin siis touhuta myös ryhmässä, jonka nimi on Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa...

Kukista suosittelen isoa hortensiaa, jonka nimi vielä alkuviikosta oli kaupassa vain hortensia, mutta veikkaanpa, että nyt siinä lukee jo terassihortensia. Ostin itselle samalla hortensian, kun olin Bessun kanssa tiistaina viettämässä Viherlandiassa syntymäpäivääni. Valitsin suuren kukan, jossa limeä ja vaaleanpunaista. Istutin tilavaan ruukkuun ja koulutan sitä nyt ulos pitämällä päivät sisääntulossa rapuilla. Kukat muuttavat suven aikana väriään muutamaankin kertaan ja viimeinen väri on tumman viininpunainen. Silloin on aika istuttaa se jonnekin mukavaan paikkaan, syys-lokakuulla, ajattelin omaa mongolianvaahterametsikköämme, ja seuraavana vuonna se kukka nousee sieltä taas. Bessu on tehnyt näin monta vuotta hyvällä menestyksellä. Sain muuten ystävältäni lahjaksi toisen helmiorapihlajan, josta olen niin superiloinen! Tällaisia kukkia siihen pikkupuuhun sitten tulee:

Kyseessä siis Crataegus x mordenensis 'Toba', joka kasvaa noin 3-4 metriä korkeaksi ja jolla on kaunis ruskaväri. Pidän juuri puista, jotka ovat kauniita sekä kesän alussa että syksyllä. Toinen tällainen on pilvikirsikka, mutta ei kannata uskoa, että se olisi hillittykasvuinen, sillä sitä se ei ole. Muuten kyllä täyttää kaiken, mitä luvataan.

Kiitos sateiden valkovuokotkin aukenivat eilen. Ne ovat lisääntyneet kiitettävästi, kun muistaa, miten vähän, vain muutamia, niitä oli pihallamme, kun tänne muutimme. Valkovuokot kuuluvat äitienpäivään. Sinivuokotkin kukkivat vielä...

Vietämme äitienpäivää Lumimiehen kanssa kahdestaan, joten se on vain tavallinen viikonloppu grillaillen ja puutarhaillen. Vuorossa grillattua merilohta ja veneperunoita kera tzatzikin, grillattuja pikkutomaatteja ja jäämerensalaattia. Dolcena on hedelmäsalaattia kera vanhanajan vaniljakastikkeen. Ruokareseptit Leena Lumissa suosituin ohje on katkarapusalaatti, joka mahtuu kymmenen katsotuimman joukkoon kaikista postauksista yli kuuden vuoden ajalta.

Mitä äiti muuta tarvitsee kuin kukkia, kirjoja ja rakkautta! Ehkä vähän myös herkkuja...Käsintehty tumma suklaa, vähän yli 50 prosenttia vahvuus, on ihana herkkuyllätys.

Äideille kera perheidensä omannäköistään tulevaa viikonloppua!

Love
Leena Lumi

PS. Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Anna-Stina Nykäseltä pitkä hyvänmielen juttu Kun äidillä oli omaa aikaa. Hän on kysellyt eri vuosikymmenien lapsilta, miten he muistavat äidin rentoutuneen. Ingressikin on jo lukemaan innostava: "Äiti luki suljetun oven takana. Äiti tanssi itsekseen kotona. Äiti voitti hiihtokisat. Äiti tapasi ystäviä ja haisi aamulla pahalta. Kyllä lapset muistavat, miten äiti rentoutui."


"Tuulen viemää palasi lähikaupunkien elokuvateatterien ohjelmistoon kerran vuodessa, ja me lapset opimme nopeasti, että sen jälkeen meidän arkemme nyrjähtäisi hetkeksi sijoiltaan. Kun äiti oli nähnyt elokuvan, hän halusi lukea myös kirjan, molemmat osat. Siihen meni kaksi viikkoa, ja koko sen ajan äiti oli etäinen ja hajamielinen. Me söimme iltaisin lämmitettyä lihakeittoa, josta liha oli loppunut monta päivää sitten, ja katselimme, kun äiti luki."

Minä kävin ostamassa vastakirjalle kaupasta ranskanleipää, ja tarjosin sitä ja makkraviipaleita suoraan paperikääreestä pikkuveljille. Äiti vain luki."

"Tiesimme, että kerran vuodessa toistuva urakka olisi ohi, kun äiti soitti tädille ja alkoi pohtia tämän kanssa, miksi Scarlett O'Hara oli niin mahdoton, vaikka hänellä oli älliä ja ymmärrystä enemmän kuin monella muulla, ja oliko Rhett Butleria esittävä mies Glark Gable imelä vai komea. Mutta eniten he puhuivat Scarlettin puutavarabisneksistä. Ne kiinnostivat kumpaakin. Että mien se kana pystyi pyörittämään sahaa."

kuva Peter Severin Krøyer, Rosengarten (Die Frau des Malers im Garten in Skagen)

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Kesälumipisara eli suvikello - versus kevätlumipisara eli kevätkello

Jo silloin kun toin blogiini kirjan Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia ja näin kuvan kesälumipisarasta, päätin, että minulla ei voi olla puutarhaa ilman kesälumipisaraa, jota myös suvikelloksi kutsutaan. Hän on 'Leucojum aestivum' ja paljon maagisempi kuin saatoin olettaakaan. Kerään tähän juttuuni nyt sen, mitä minä tiedän tästä herkästä, viekottelevasta kaunottaresta. Vertailufaktat kesälumipisaran ja kevätlumipisarn, jota myös kevätkelloksi kutsutaan kanssa, olen saanut juuri kirjasta Hehkuvat sipulikukat, muu on jo kokemusperäistä alkaen edellissyksystä, jolloin istutin ensimmäiset kesälumipisaran sipulit...: Ne nousivat maasta, mutta eivät kukkineet eli mikä pettymys!

Sitten tuli pääsiäinen Luvialla ja se käynti Porin torilla, jossa näin kahdellakin myyntipöydällä kukkivia kesälumipsaroita, jotka myyjä tosin myi minulle ja siskolleni kevätlumipisarana. Yritin vähän väittää vastaan, sillä minulla on näkömuisti ja mieleeni nousivat edellä mainitun kirjan kuvat, joissa kesälumipisara sivulla aukeaman vasemman lehden oikeassa reunassa ja kevätlumipisara oikean puolen vasemmassa reunassa. Kolme kertaa kun myyjä oli vakuuttanut että kevätlumipisara, annoin periksi ja olin vain onnellinen, että nyt kukan sain.

Tässä kirjan kuva kevätlumipisarasta eli kevätkellosta, 'Leucojum vernum.' Korkeus on 20 cm, kukan väri valkoinen, kukinta-aika huhti-toukokuu, kasvupaikka aurngosta varjoon ja käyttö istutusryhmissä ja villiintymään nurmikolle. Ja faktaa kirjasta:

Kevätlumipisara on puutarhassa yksi aikaisimmista sipulikukista. Jo syksysllä voi nähdä, kuinka versot ovat valmiina maanpinnassa odottamassa kevään tuloa. Heti keväällä puhkeavat...

Kevätlumipisaralla on yksi tai kaksi kukkaa jokaisessa varressa. Jokaisessa kuudessa terälehdessä on kärjessä vihreä tai keltainen pilkku.

Kevätlumipisara sietää melko kosteaa maata. Se ei siedä maasta nostamista ja kuivumista. Siksi myynnissä olevien kuivien sipuleiden juurruttaminen voi olla haasteellista.

Viihtyessään kevätlumipisara lisääntyy sekä sipuliensa että siementensä avulla.

Ja tässä kesälumipisara kirjasta Hehkuvat sipuulikukat. Tämän kuvan muistin ja tämän halusin! Korkeus on 40-50 cm, kukan väri valkoinen, kukinta-aika toukokuu, mutta kuten huomasitte, Porin torilla tätä voidaan myydä jo huhtikuussa kukkivana! Ja faktaa:

Kesälumipisara muistuttaa kevätlumipisaraa, mutta on korkeampi ja kukkii paljon myöhemmin. Sen kukat ovat lisäksi pienemmät ja sievemmät. Jokaisessa kukkavarressa on useita kukkia. Jokaisen terälehden kärjessä on vaaleanvihreä pilkku.

Kesälumipisara kuuluu sipulikasveihin, jotka viihtyvät kosteissa paikoissa. Viihtyessään se lisääntyy hyvin. Suurikokoisena sipulikasvina se pitää puolensa myös perennapenkin keskiosassa ilman, että naapurikasvit, jotka ovat pienikokoisille sipulikasveille liian suuria, vievät niiltä kasvutilaa. 'Gravetye Gigant' -lajike on kotoisin englantilaisen, 1800-luvulla eläneen puutarhuri William Robinsonin puutarhasta.

Olen nyt polvistellut tämän kukan ääressä kuvaamassa jo toista kuukautta sekä vesi- että lumisateessa. Mikä kaunotar, mikä viettelijä, mikä kätketty vahvuus!

Hän viis on veisannut räntälumestakaan, vaan on kantanut pohjolan luonnon karut takaiskut ylväästi.

Katsokaa, miten suvikello oikein levittää kauneutensa ja jokainen täydellinen vihreä kauneuspillku on just eikä melkein kohdillaan.

Kotiliedessä 8/2015 on Johanna Vireahon juttu Ilo puskee maasta, jossa kerrotaan Carita Kaulbars-Staudingerin puutarhasta. Kiinostava juttu päätyy huipennuksen, jossa Carita kertoo rakkaimman kevään merkkinsä olevan juuri suvikellon. Tavallaan se on myös puutarhan arvokkain kukka, sillä Carita jutussa kertoo:

Sain suvikellon yhden sipulin ystävältäni, joka hankki niitä Göteborgissa sijaitsevan Vadstenan luostarista.

Carita istutti sitten sipulin todella huolellisesti, mutta vei kymmenen pitkää vuotta ennen kuin se avasi kukkanuppunsa ensimmäisen kerran, joten tässä valossa minullakin on toivoa useammastakin kesälumipisarasta. Caritallakin lehdet ilmestyivät joka vuosi, mutta ei kukkaa. Ja näin Carita huipentaa:

Vaikka en maksanut kukkasipulista mitään, se on minulle kevään kukkijoista kuitenkin kaikkein kallein ja tärkein.

Vaikea enää kuvitella puutarhaa ilman tätä valkovihreäpukuista keväänairutta. Nyt omani on kukkinut jo toista kuukautta ja kestänyt Keski-Suomen rajutkin säävaihtelut. Kesälumipisara siirtyy nyt puutarhapankkiini eikä suinkaan vähäisimpänä...

Leena Lumin puutarhassa

tiistai 5. toukokuuta 2015

Peili ei voi uskotella, että vanhenen...

Peili ei voi uskotella että vanhenen
kun olet samanikäinen kuin nuoruus,
vaan kun näen ajan uurteet sinussa,
aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.
Sillä kaikki kauneus joka lepää ylläsi
on vain vaate joka verhoaa sydäntäni,
se elää rinnassasi niin kuin omasi minussa.
Miten silloin voisin olla vanhempi kuin sinä?
Voi rakas, pidä siis huolta itsestäsi
niin kuin haluan, en itseni, vaan sinun tähtesi,
ja kannan sydäntäsi, pitelen niin varovasti
kuin hellä hoitaja vaalii vauvaa pahalta.
     Enää et omista sydäntäsi kun särkyi omani,
     lahjoitit sydämesi, en anna sitä takaisin.

- William Shakespeare -
William Shakespearen sonetit (Gaudeamus 2010, suomentanut ja toimittanut Kirsti Simonsuuri)

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Anna Kortelainen: Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan kannakselta

Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa on kuin uni, jota näet muiden kertomusten läpi, mutta se on uni ja osin unelmakin, joka ei jätä näkijäänsä. Se saa ravintonsa isovanhempien ja omien vanhempien kertomuksista, vanhoista seepianvärisistä valokuvista, ryijystä seinällä, kirjeestä, joka on säilynyt, perheen oman kannakselaisen sukututkumuksista, lukuisista pitäjäkirjoista, joissa oman pitäjän, tässä tapauksessa Valkjärven, ihmiset elävät elämäänsä, juhlaansa ja arkeaan, äitikin siellä pikkutyttönä kanoja nurmella syöttämässä ja isovanhemmat juhlallisina hääkuvassaan, jo pikkutyttönä rypyttelin karjalanpiirakoita ja kuuntelin mamman tarinoita etenkin Viipurista. Paljon myöhemmin vierailin äidin kanssa hänen kotitalossaan ja näin mamman istuttamat omenapuut, katsoin ulos ikkunasta, josta äitini oli katsellut, miten Leningrad paloi piirityksen aikaisissa pommituksissa vasten yön pimeää, uin mamman lapsuuden rannalla, kuljin Viipurin katuja kuin kuumeessa, sillä tästä hetkestä oli tullut eilinen: Viipurin tori, piirakat, ihmiset, kielet, mielet, kohta jossa kulkuni kosketti mamman askelia, talo jonka ikkunasta äitini kumartui katsomaan kadulle ollessaan tädillään kylässä, paikka johon pappa jätti hevosen ja Valkjärven kiesit hoitaaksen asioita, valokuvaamo, jossa otettiin kihlakuva, kahvila, jossa nautittiin leivos, kauppa, josta ostettiin kaunis kangas...

Anna Kortelaisen kirja Avojaloin – 20 tositarinaa Karjalan kannakselta (Gummerus 2015) on jokaisen karjalaiset juuret omaavan unelmateos. Vaikka oman suvun pitäjän, minun tapauksessani Valkjärven, kirjat ovat tärkeitä, ne ovat historiallisesti merkittävää pikkutarkkaa muistiinpanoa jälkeläisille, jotain mistä ammentaa paljon tietoa ja yksityiskohtia, löytää omaa sukua, tietää kuka meni kenenkin kanssa avioon ja kuka oli kenenkin serkku ja mitä siihen aikaan tehtiin ja miten. Ne ovat kuin talon perustus ja seinät, mutta kun aletaan sisustaa muistojen Karjalaa, kaivataan tunnelmapaloja tapeteiksi ja ryijyiksi, karjalaista lahjakkuutta ja eloisuutta ilmaksi, jota hengittää, jotain koskettavaa sielulle, kuten vaikka Avojaloin kannen Hilma tyttönen sylissään Bunka-karitsa.

Hilman ensimmäinen kesätyöpaikka oli Niemenlautan kartano tai hovi, kuten karjalaiset sanoivat. Hilman ikä 12 vuotta oli pikkupiialle tuohon aikaan riittävä ja Hilman työ oli helppoa, sillä hän lapsenlikotti taiteilija Hugo Simbergin ja tämän Anni-vaimon esikoispoikaa Tomia.

Jossain vaiheessa kesällä 1913 Hugo Simberg pyysi Hilman mallikseen. Hilman tuli seistä Niemenlauta navetan ovella ja pidellä Bunka-karitsaa sylissään. Hilmaa ei kuitenkaan voinut velvoittaa seisomaan liikkumatta niin kauan kuin aikuisia ammattimalleja. Muistin tueksi Simberg otti myös valokuvan. Valmis maalaus sai nimen Tyttö ja lammas.

Anna Kortelaisen kirjan houkutus ja koukutus perustuu kiinnostaviin henkilöihin, joita Anna on kutsunut Avojaloin teoksen kirjoittajaksi, kuin myös hänen omiin kertomuksiinsa, joissa hyvinkin erilaiset henkilöt pääsevät esille: Kiihkeän suomalaismielisen ja –kielisen säveltäjä Toivo Kuulan tarina jutussa Kuolema Viipurissa, kertomus Emilia Sofia von Zwygbergistä, josta tuli kuuluisa kauppias jutussa Naisten aarreaitan tytär, Lintulan luostarista eräs ihmiskohtalo luvussa Työntäyteinen köyhyys tai kuvaus runoilija ja taiteilija Jelena Genrihovna Gurosta, joka syntyi Pietarissa yläluokkaiseen perheeseen 1877 ja avioitui säveltäjä Mihail Matjušinin kanssa 1906. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, tulee mieleen kun katsoo Matjušinin ottamia kuvia vaimostaan, mutta sanat paljastavat, miten paljon kannaksen pyhä luonto merkitsi runoilijalle ja koloristille:

Keväinen saapuminen Uudenkirkon datšalle oli Jelena Gurolle rituaali, henkinen ja ruumiillinen juhla. Jelena kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olen tosiaan päässyt huvilalle! Koko ruumiini ilakoi ja hengittää. Huokoset avautuvat ja imevät ahnaasti sisään appelsiininkeltaisen huoneen kuivaa, lapsellisen tervettä ilmaa.” Jelena kulki huoneesta toiseen ja nautti: ”Aurinkoinen ikkuna lepää lattialla. Menen seisomaan sen päälle, lämmittelen paljaita jalkoja.”

Teoksen viehätystä vain lisäävät runsaat mustavalkokuvat, joissa kuvattavana ollaan oltu myös muissa kuin juhlatällingeissä. Arki ja työ avautuvat etenkin Kortelaisen jutussa Ulkoilmakonttoristin avara toimisto, jossa seuraamme minullekin aivan uutta aluetta eli Viipurinlahden saaristoa, jossa Uuras ja Ravansaari muodostivat merkittävän yhteisön täynnä eteenpäinmenoa ja uuden rakentamista. Ennen sotia Uuras oli maailman suurin puutavaran ulosvientisatama! Uuraan saaristossa oli 1930-luvun alussa melkein 6000 asukasta, aallonmurtajat ja katuvalot sekä levennetyt tiet, sillä suunnitelmissa oli tehdä saareesta Viipurin esikaupunki raitiotievaunuineen. Tämä kaikki jäi kuitenkin sitten sodan ja kannaksen menetyksen tragediaan. Kirjan aikakausi onkin kuin myrskyinen meri, mutta alkaa tyvenestä, jossa voimme nähdä, mitä karjalainen elämä oli ennen kuohuja. Sitten tuli ensimmäinen maailmansota, bolsevikkivallankumous, Suomen sisällissota ja lopulta toinen maailmansota, jonka rauhan ehdoissa menetimme Karjalan Neuvostoliitolle. Vaikka monen kaipuu Karjalan laulumaille on ollut kova, tuskin kukaan haluaa sodan revanssia. Silti...miulle Viipuri on suomalainen kaupunki, vaikka kartan raja kertoisi mitä. Sitä ei tarvitse edes sanoa, sillä se on siellä ilmassa, suomalaisuus. 

Tässä kohtaa haluan antaa museotoimenjohtaja Päivi Partasen kertoa:

Kannaksen kiehtoviin näkymiin ja elämänkohtaloihin johdattaa myös Lappeenrannan museoiden tuottama ja Anna Kortelaisen käsikirjoittama näyttely: Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella, joka on esillä Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa 26.4.2015-10.1.2016. Näyttely esittelee kymmenen kertojaa, joiden avulla katsojalle avautuu koko Kannaksen kiehtova elämä. Näyttely takaa uudenlaisen tavan katsella 1900 –luvun alkupuolen Kannasta. Avoimin mielin, herkästi, ennakkoluulottomasti. Näyttelyn suojelijana toimii Tasavallan presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio, jonka isoäiti on kotoisin Uudeltakirkolta.

Toivon mahdollisimman monen löytävän polun kannaksen menneisiin tuuliin, joissa kärryjen jäljet voivat vielä näkyä. Äitini on niillä jäljillä ollut jo 20 kertaa, mutta tuleeko vielä 21. kerta...Nyt hän kuitenkin lukee kirjaa Avojaloin ja etsii kuumasti kirjaa, jonka mainoksen näki jossain lehdessä viime keväänä, mutta ei muista nimeä, ei kirjoittajaa: Kuka tietää melko uudesta kirjasta, joka koskee Suomen oloja tsaarinvallan viimeisinä vuosina ja kirjan nimessä oli mainittu luvut 1900-1917? Äiti haluaisi nyt päästä oman äitinsä lapsuuteen ja nuoruuteen. On värisyttävää tajuta, että mammani on kävellyt isänsä kanssa Pietarin katuja Nikolai II:n vallan aikana...kävellyt siellä Ahmatovan kaduilla, Nevan rannoilla...

Koen syviä tunteita tämän kirjan äärellä. Äitinsä puolelta sekä viipurilais- että viipurinvenäläisjuurinen Anna Kortelainen osaa kirjoittaa järjellä ja tunteella. Hänen skaalansa soi kaikilla asteikoilla. Kirjan lopussa saamme lukea pienen Svetlana-tyttösen tarinan 1980-luvun Viipurista. Uskokaa tai älkää, se sopii tähän Karjalan kannaksen tarinaan kuin piste iin päälle...tai tahtipuikon viimeinen liikahdus.

Valitsen juttuni lopuksi kahden henkilön lausumat ja ensin tulee Anna Kortelainen, joka tiivistää hienosti Avojaloin kirjaansa, huomatkaa erityisesti sanat ’eloisa’ ja ’rouhea’:

Avojaloin-nimi on kumarrus yhden henkilömme eli Uudenkirkon kesäasukkaan, pietarilaisen runoilijan ja taiteilijan Jelena Guron (1877-1913) suuntaan. Hänen lausahduksensa mukaan runoilijan tulee alati kulkea paljain jaloin. Kulkekaamme siis avojaloin, jolloin tunnemme kaiken – Kannaksen maankamaran lämmön ja roudan, katujen karheat kivet, Rajajoen veden kirpaisun, Terijoen hiekan hellivän kuumuuden, ratakiskojen metallin, havunneulasten pistot – yhtä lailla salongin vahatun parketin kuin vankilan likaisen sementtilattian...Kannas ei ollut maanpäällinen paratiisi, vaan paljon rouheampi, eloisampi ja ristiriitaisempi maankolkka, jonka kertomukset ilmentävät sisua, tragediaa, kovapintaisuutta, toipumista, oppimista.

Hiitolassa Laatokan Karjalassa syntynyt kirjailija Eeva Kilpi:

Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin. Ja kun nousimme mäen päälle – niin siinä se oli edessäni: ukin ja mummin talo! Ja minusta tuntui, että se puhui minulle. Se sanoi: tervetuloa, Eeva. Muistatko paratiisiomenapuun, jonka pieniä omenia lapsena söit?

*****

Karjalaisuutta löytyy myös teoksesta Edith. Runoilijan elämä ja myytti

lauantai 2. toukokuuta 2015

Yksinäisyys on uskaltamista, ja yö tulee kaikkialla...

Yksinäisyys on uskaltamista,
ja yö tulee kaikkialla vastaan
            kuin jättiläisen silmä.
Oi maailman yö,
lokit kirkuvat, kaislat huojuvat:
Meillä on se, meillä on se!
Missä? Jokainen kulkija huutaa kultaiseen valoon,
missä? väsynyt kulkija huutaa,
ja minä tiedän että ne vastaavat: mielen tällä puolen!
tai: kielen tuolla puolen!
Oi maailman yötä,
dahlia paleltuu dahlian viereen,
            syksyn ruostetahra leviää,
vuodet aaltoavat rantaan yhä kuiskaavammin.
Monen veden yli kuljin osuakseni juhannusyönä
                       lapsuudenkotiin.
Yö oli lasinkirkas, menneisyys tuli tapahtumien paikoille
            ja virtasi epätodellisena.
Vanha pihlajakuja näki tämänkin saapumiseni.
            Kukat tuoksuivat väkevästi:
täällä sinä valmistuit elämään kuin morsian,
            kurkotit kohti tuntematonta valoa,
mitä on tieto, tietoonkin on uskottava, mitä
            on tieto, mitä usko.
Älä selitä minulle,
istu sydämeni puolelle tähtien huimaan kelkkaan
matkalla silmun välähdyksistä täyteen kesään.
Lumet kohoavat auringon hehkusta pilviksi taivaalle
            tuuli vie pajulta kultaisen turkin.
Kohtaa minut,
kuule miten yksinäisyyteni lähestyy sinun yksinäisyyttäsi,
                 ja äkkiä valostuu.
Katso minuun,
näe satakieli iiriksessäni laulamassa,
niin kuin minä olen nähnyt puhkeavassa metsässä.
Näin nähdään
            liekissä liekinkuuma, ilmassa ilmanohut,
se on silmiemme kosketus,
silitä onnellista ihoani,
maailman yö ei ole maailmanpimeä,
ja kuiskaa missä on varma paikka
jonne näin suuren ilon
           maailmasta poistuttuaan voi jättää.

- Rakel Liehu -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Mauri Leivo