sunnuntai 2. elokuuta 2015

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Maailmassa on niin paljon enemmän luettavaa kuin pystymme lukemaan ja paljon enemmän tehtävää kuin saatamme tehdä. Mutta opin äidiltä muiden asioiden muassa sen, että: ”Lukeminen ei ole tekemisen vastakohta – vaan kuolemisen.” En voi enää koskaan lukea äidin äidin lempikirjoja muistamatta häntä, ja kun välitän ja suosittelen niitä muille, tiedän siirtäväni kirjojen mukana eteenpäin jotain, josta hänkin osaltaan rakentui: osa äidistä elää lukijoissa, jotka saattavat saada kipinän rakastaa samalla tavalla kuin hän ja jotka vaikuttavat maailmaan omalla tavallaan niin kuin äitikin teki.

Yhdysvaltalaisen Will Schwalben teos Elämän mittainen lukupiiri (The End of Your Life Book Club, Basam Books 2014, suomennos Kirsi Ohrankämmen) on lämminhenkisin tarina, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kirja muistuttaa jollain suloisella tavalla yhtä harvoista yhdysvaltalaisista televisiosarjoista, johon jouduin niin koukkuun, että oli katsottua vielä ostettava kaikki tuotantokaudet eli Brothers&Sisters –sarjan kaiken pahan yli kantava perhekeskeisyys, sisarusten hyvät välit vaikka välillä riideltiinkin, piskuinen, mutta kaikki langat käsissään pitävä äiti, tietty suvaitsevaisuus, joka lähti jo oman perheen seksuaalivähemistöön kuuluvasta perheenjäsenestä ja moni muu seikka toi mieleen suosikkisarjani. Kiitospäivät ja joulutkin kuin sitä amerikkalaista perheunelmaa, jossa kaikki lopulta kuitenkin sovitaan.

Elämän mittaisessa lukupiirissä Will kertoo äitinsä Mary Annen tarinan alkaen siitä hetkestä, kun äiti sai vuonna 2007 kuulla sairastavansa parantumatonta haimasyöpää siihen hetkeen, kun äiti kuoli syyskuun 14. päivänä 2009. Näiden vuosilukujen väliin mahtuu paljon elettyä elämää, paljon sairaalassakäyntejä, solusalpaajahoitoja, mutta myös perhehetkiä lasten ja lastenlasten kanssa ja kuin kultaisena lankana kulkee äidin ja pojan vastaanottohuoneiden odotusaikoina aloittama elämän mittainen lukupiiri. Kirja marsittaa esille toinen toistaan kiinnostavampia teoksia, joita molemmat lukevat, sitten keskustelevat niistä ja samalla liukuvat kirjan aiheista usein yhteiseen jo elettyyn ja menossa olevaan elämään, kuin myös tulevaisuuteen sen jälkeen kun äitiä ei enää ole. Mary Anne saa aikaa kolmesta kuuteen kuukauteen, mutta hän ylittää tuon ajan melkein pelkällä tahdonvoimalla ja muutamat seikat pitävät häntä kiinni niin, että hän ei voi lähteä ennen kuin ne ovat hänen mielestään kunnossa.

Kirjan alussa on sisällysluettelo, mitä kirjoja, Will ja Mary Anne ehtivät lukea ja käsitellä, mutta kirjan takana täydellisempi liite monine kirjailijatietoineen, joka täydellistää alussa mainitut noin kolmekymmentä teosta. Joukossa on paljon kirjoja, joita ei ole suomennettu ja se mainitaan aina lukijalle tiedoksi. Eräs suomentamaton ja Pulizer-palkittu kirja kirpaisi...Ensin vähän perheestä:

Äiti oli syntynyt varakkaaseen juutalaissukuun, joka oli siirtynyt asumaan Yhdysvaltoihin 1600-luvulla. Perheenjäsenet olivat menneet naimisiin muiden juutalaisten kanssa, jotka olivat joko kääntyneet kristityiksi tai sopeutuneet niin paljon, että juhlivat kristittyjen juhlapäiviä. Isä on lähtöisin maanläheisemmästä ja myöhemmin saapuneesta joukosta. Hänen isänsä isoisä tuli maahan sisällissodan aikaan kuin pieni kaupusteleva, saksalainen rumpalipoika ja päätyi myymään vihanneksia, pääasiassa perunoita, New Yorkin Lower East Sidelle.

Willin perhe oli siis assimiloituneita juutalaisia ja näin Will sai nauttia rakastamastaan kiitospäivästä piiraine ja muine herkkuineen, joka oli hänelle joulua stressittömämpi juhla. Tosin Will muisti heidän joulunsa aina kuin satuna, sillä hänen ollessaan kahdeksan ja isoveljensä yhdeksän, he asuivat näyttävässä talossa hyvällä alueella Cambridge Streetillä ja näkymä kadulta oli kuin postikortista eli aina joulukuussa tuntui satavan lunta. Perhe kerääntyi takan ympärille lukemaan ja jättimäinen kuusi kurotteli kohti kattoa...

Apua!, nyt putoan taas näihin tunnelmiin...mars kirjoihin ja Mary Annen persoonaan.

Ihan syöttinä innokkaille lukijoille, kerron, että Will ja Mary lukivat mm. Pikku naisia, Leon Urista, Solženitsyniä, J.R.R.Tolkienia, C.S.Lewisiä, Tuulen viemää, Günter Grassia, Thomas Mannia, Somerset Maughamia, Patricia Highsmithia, Erica Jongia, Jane Austenia, Henrik Ibseniä, Jhumpa Lahiria, Stieg Larssonilta Miehet jotka vihaavat naisia, Alice Munroa, ColmTóibínia,  Roberto Bolañoa...Erityisen ihastuneita lukupiiriläisemme olivat John Irvingin kirjaan Ystäväni Owen Meany, Ian McEwanin Rannalla sekä Muriel Barberyn Siilin eleganssiin! Viime mainitusta tuli Mary Annelle jonkinlainen lopun ajan tuki ja innoitus, sillä se valoi häneen pelottomuutta kuolemaa kohtaan sekä innoitti miettimään sisustuksia ja rakennuksia. Viime mainittua jopa niin pitkälle, että hän puolileikeillään totesi katuvansa vain sitä, että ei ollut ikinä hankkinut linnaa Skotlannista. Melkein loppuun asti hän myös jatkoi miehensä ja hänen yhteistä intohimoa, keramiikan kerämistä. Heidän suosikkeihinsa kuuluivat Edmund de Waal, Julian Stair, Rupert Spira...

Mary Anne ei ollut viettänyt ihan tavallista elämää, vaan hän oli työskennellyt pakolaisten hyväksi maailman kriisipesäkkeissä ja toimi aktiivina järjestössä Women’s Refugee Commission, jonka kahdettakymmenettä toimintavuotta juhlistettiin vuonna 2009 New Yorkissa. Liv Ullmann, yksi järjestön perustajista, piti puheen ja kiitti myös Mary Annea. Toiminta ei ollut vaaratonta ja niinpä äiti ei voinut antaa kuolemalle periksi ennen kuin hänen hyvä ystävänsä, New York Timesin toimittaja, David Rohde, pääsi pakenemaan Talibanin vankeudesta ja he saivat vielä tavata.
Ja sitten Will kertoo, miten hän tuo äidille Geraldine Brooksin Kirjan kansan. He olivat lukeneet Brooksin Pulitzer-palkitun kirjan Maaliskuu (suomentamaton), joka kertoo May Alcottin Pikku Naisista puuttuneen isän tarinan. Brooksin uusin romaani on Kirjan kansa ja kun Mary Anne on saanut sen luettua:

”Kirja on ihan mahtava”, hän sanoi. ”Se muistuttaa minua tehtävästäni vaalivalvojana Bosniassa.”
”Se on niin tapahtumarikas – aivan kuin monta kirjaa yksissä kansissa. Tiedät, että en yleensä lue trillereitä. Mutta tarina, jonka Brooks kertoo kirjan synnystä – Sarajevo Haggadahista – ja siitä, kuinka ihmiset vaaransivat henkensä suojellakseen sitä, on kuin jännitystarina. Ihailin Hannaa, harvinaisten kirjojen tuntijaa...Viinitahra, hyönteisen siipi, suolavesi – oli mielenkiintoista nähdä, kuinka ne kaikki...”

Kirjan kansa on blogiaikani TOP10:ssä, joten se ei ole minulle mikä tahansa kirja ja oli aivan mahtavaa lukea, miten Mary Anne vaikuttui samasta teoksesta. Teoksen kansi on yksi kauneimmista, mitä olen nähnyt...

Vaikka Elämän mittainen lukupiiri on ylistys kirjoille, on se myös tarina äidin kuolemasta. Mary Anne lähtee perheensä ympäröimänä kotona ja hän saa elää vielä sen viimeisen kesän, jota niin odotti. Willin kertomus ei ole lohduton, vaan lohdullinen, kaunis, kohottava. Hän tuo mukavasti esiin myös äidin vahvan empatiakyvyn vähempiosaisia kohtaan kuin myös tämän joskus tiukatkin mielipiteet, jotka äiti osasi perustella napakasti:

”En voi kuvitella luopuvani oikeista kirjoista”, hän sanoi. ”Ja minusta on mukavaa lahjoittaa niitä eteenpäin lukemisen jälkeen. Ajattele Taikavuoren ensipainosta, jonka annan Nicolle. Se painettiin yhdessä ensimmäisen niteen kanssa, joka meni Mannille itselleen. Sillä on oma historiansa.”

Koskettava tarina, kiinnostava tarina, lukijoiden tarina, saa päättyä Willin mielestäni kauniisti kokoavaan ajatukseen, joka on niin totta, niin totta:

Yli kahden vuoden ja satojen sairalaalassa vietettyjen tuntien aikana, sekä kymmenien luettujen kirjojen myötä äiti osoitti minulle, että kirjat voivat auttaa meitä lähentymään ja pysymään lähellä toisiamme, jopa ennestäänkin läheisen äidin ja pojan tapauksessa, ja jopa sen jälkeen kun toinen on kuollut.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Vastaan Tiian kesähaasteeseen!

Nyt heinäkuun viimeisenä päivänä vastaan vihdoin Tiian kesähaasteseen. Kiitos haasteesta Tiia♥

1.  Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

En jaksa uskoa, että sitä on enää paljoakaan sillä lehdistö ja televisio ovat lähestyneet näiden blogivuosieni aikana ja sen lisäksi me kirjabloggaajat olemme aika ajoin tehneet kevennyksenä paljatuslistoja, joissa on pitänyt kertoa liiankin monia asioita, mutta toki lukijoita on tullut lisää, joten tässä joillekin ehkä muutama uusi:

Minulla on nollatoleranssi rasismille. Lapsuuteni toiveammatit olivat eläinlääkäri ja kirjailija. Olen sairastanut melanooman. Suosikkikaupunkini on Salzburg. Näen enneunia, jotka ovat toteutuneet. Olen tunteellinen ja romantikko. Olen heikompien puolesta. Vuonna koivu ja tähti ajoin automme lunastuskuntoon 13. pvä perjantaina lumisohjossa Satakunnassa, sen jälkeen en ole ajanut talvella autoa. Minulla on hoitotahto. Perheeni on voimavarani. Pidän lauseesta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiin." - Oscar Wilde -

2.  Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Aloitin kirjoittamalla kuin lukupäiväkirjaa. Olin ihan tyytyväinen ja en odottanut mitään suosiota. Kun kommentteja alkoi tulla, sopeuduin nopeasti: Monista lukijoista tuli tuttujani, osan kanssa meilaan, toisten kanssa tapailemme hyvän ruoan äärellä ja/tai kirjamessuilla ja osasta on takuulla tullut ikiystäviä. En voi kirjoittaa miellyttääkseni kaikkia, sillä olen rehellinen, mutta uskon, että minua lukevat he, joita tyylini miellyttää. Tätä myös toivon, sillä mitä ihmeen järkeä on lukea blogeja, joista ei pidä!


3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Olen blogissani ihan itsenäni, mutta olen oppinut tekemään rajaa julkisuuden ja privaattielämän suhteen niin, että ihan kaikkea ei tarvitse kertoa. Lukijat yleensä haluavat tietää edes jotain blogin kirjoittajasta, mutta en ole ihan niin avoin, miltä vaikutan, joten suodatin toimii.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Brittiläinen huumori. Lumimies ja paras ystäväni Anne.

Ehdottomasti myös tyttäreni Meri

jonka kanssa saatamme saada mielettömiä naurukohtauksia. Muut eivät välttämättä tajua, mille nauramme;)

5.  Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Elämäntapa. Ilma jota hengitän.

6.  Ketä läheistäsi ihailet?


Puolisoani, jonka kanssa vietämme tänä vuonna jo 30-vuotishääpäivää. Juhlistamme merkkipäivää matkustamalla sinne, missä R. kosi minua eli alpeille.

7.  Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Kärsimättömyyteni, näppisvirheet, liika idearikkaus eli aivoni alkavat suoltaa ideoita vaikka mistä juuri kun pitäisi nukkua...
Näiden ensimmäisestä opintolainasta ostamieni tuolien uuden värin piti olla Marilyn, mutta tienkin yöllä sain päähäni, että löytyy just joku muu oikeampi sävy ja niin aloin googlata aamutähtien sammuessa uutta sävyä ja löytyihän se eli Pioni. Olisi ehkä voinut tuonkin ajan nukkua, mutta hyvät näistä tuli ja nyt on neljä lisätuolia ruokapöydän ympärille tarvittaessa. Kuvia lisää jutussa Tuumailua ja tuunailua

8.  Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Tähän olen jäävi vastaamaan, mutta olen saanut kuulla olevani luotettava, tunnelmien luoja, kaikkien aistien juhlien vaalija sekä heittäytyjä. Minua pidetään myös hyvin iloisena, vaikka itse tunnen usein kaunista alakuloa...

9.  Mikä sinusta tulee isona?

Jatkan polkuani elämän kauneuden ihmettelijänä...
10.  Uskotko onnellisiin loppuihin?


Ehdottomasti!

Ojennan tämän haasteen edelleen Saralle,  Marjatalle,  Lumiomenalle ja Kaisa Reetalle♥

Mukavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Linn Ullmann: Kun olen luonasi

Kun näin Stellan ensimmäisen kerran sairaalankäytävän toisessa päässä, hän oli juuri tavannut Martinin, miehen joka olisi hänen kohtalonsa aina kuolemaan saakka. Sana ei ole minun vaan hänen. Kohtalo, hän sanoi. Höpön höpön, sanoin. Jos ei olisi ollut Martinia, olisi ollut joku toinen. Eipäs, hän sanoi päättäväisesti. Kohtalo! Minun kohtalonani ovat olleet oma ikääntyvä ruumiini, nivelkivut, hyvin epämiellyttävä tunne, että minun alituiseen täytyy käydä tarpeillani, mutta vaikka mitään ei kuitenkaan tule, tunne ei silti lakkaa, mikä on yhtä sietämätöntä kuin...Ja kohtalonani on Oslon tielaitos, joka ei hiekoita jalkakäytäviä talvisin, kohtalonani on talvi, sillä tammikuussa on jäistä ja liukasta ja kesällä olen pyörällä päästäni lämmön ja armottoman valkoisen valon vuoksi...

Linn Ullmannin teos Kun olen luonasi (Når jeg er hos deg, WSOY 2002, suomennos Tarja Teva) on putoamisten kirja, jossa pääosassa ovat pariskunta Stella ja Martin. Teos on avioliittoromaani, jossa Stella konkreettisesti putoaa korkealta ja jälkeenjäävät puidessaan Martinin mahdollista syyllisyyttä asiaan, kertovat samalla omista elämistään tavalla, jossa he tuntuvat roikkuvan itse jossain kauhistavan korkealla, risaisen köyden varassa, hyvin likellä putoamista, sitä kaivaten tai sitä kauhistellen.

Linn Ullmann on kiinnostanut minua lähtien kirjasta Aarteemme kallis, joka oli lukuvuoteni 2012 neljänneksi paras teos. Ullmannin tyylissä on jotain häijyä, jotain tahallista halua satuttaa, saada lukija kavahtamaan, töytäistä lukija uskomaan, että ’tällaista paskaa tämä elämä on.’

Aarteemme kallis oli varsin lohduton kuva eräästä avioliitosta, mutta kirjan potenssia nosti seitsämänkymmentäviisivuotisjuhliinsa ryyppäämällä valmistautuva Jenny Brodal, joka on kuin syntynyt mehiläiskuningattareksi, ei parhaaksi mahdolliseksi äidiksi tyttärelleen. Kun olen luonasi kirjassa 'tavallaan' Jennyn tilalla on iäkäs Axel, joka on montaa mieltä sekä Stellasta että Stellasta ja Martinista parina. Omaan elämäänsä pettynyt Axel Åkerman Grutt listaa mieluusti ja mitään kaihtamatta elämän ikäviä asioita, mutta niin kokemuksellisen rosoisesti, että hänestä melkein pitää. Pitäminen ei kuitenkaan lohduta lukijaa, sillä Axel toivoo vain joka aamu päivän olevan elämänsä viimeisen...

Stellan ja Martinin avioliitto on kuin syväjäädytetty. Miten kauhistavalta sen kumiseva tyhjyys tuntuukaan. Miten Martin, huonekalukauppias on voinut päättää naida jokaista asiakasta, joka ostaa avakadonvihreän sohvan...ja sen tekeekin. Yksi asiakkaista on Stella ja siitä se sitten alkaa, Stellan kohtalona pitämä suuri rakkaus. Stellan Amanda-tytär on vielä Martinin siedon piirissä, mutta kun yhteinen lapsi Bi syntyy, Martin osoittautuu täysin kyvyttömäksi kiintymään omaan tyttäreensä. Stella saa huomata, miten hiljainen, kuin kuollut heidän kotinsa on ja sen vastapainona Martin haluaa kuitenkin heidän olevan sukurakkaita hänen sukunsa suuntaan. Stella on kuitenkin ollut alusta saakka kuin syrjästäkatsoja:

Martinin perhe tuntuu minusta vieraalta myös tulevaisuudessa. Me olemme usein heidän kanssaan, aina on suuria juhlia kuten nämä syntymäpäivät, mutta he ovat itseriittoisia eivätkä välitä minusta. Kun vähitellen otan Amandan mukaani ja sitten myös Bin, joka on Martinin oma tytär, tunnen itseni edelleen tunkeilijaksi...On kuin minua ei olisi olemassa. Minulle he ovat kuin varjoja seinällä, joten ehkä minäkin olen varjo heille. Martin sanoo, että...vika on minussa.

Frederikke Moll, todistaja:

Katolla on mies ja nainen. Naisella on yllään punakeltainen kevätleninki – sellaiset leningit minä ompelen itse – ja pitkät punertavat hiukset. Jalassa punaiset sandaalit.

Kaikki tapahtuu yhä uudestaan, he syleilevät toisiaan ja hän putoaa, sillä tämä hetki toistuu loputtomasti enkä minä voi tehdä mitään pysäyttääkseni sitä.

Mietin jo ottavani pitkälle syyslomalle mukaan Ullmannin esikoisteoksen Ennen unta, mutta en voi. Luen sen joskus myöhemmin, sillä Linn kirjoittaa tavalla, jolle olen liian altis. Hän kirjoittaa suoraan mieleeni. Martinin narsistisuus kauhistuttaa ja Kun olen luonasi ei ole enää kaunista alakuloa, vaan jotain aivan muuta...Aarteemme kallis ei ollut näin kuolettavan kyyninen. Ei minusta. Siinä Ullmann teki rosoisen kauniin työn, josta saatoin todeta: ”Linn on kirjoittanut sumulla, joka aamulla onkin kiveä tai valkoinen kukka Mailandin puutarhassa. Jostain tulee tuoksu: L’ Air du Temps. Ja on joulukuu.”

Kun Stella on kuollut, yksi todistajista on hänen tyttärensä Amanda. Amanda, joka yrittää suojella pikku Bin elämää pahalta. Amanda, joka on vasta viidentoista. Amanda, jonka nimi tarkoittaa: se jota tulee rakastaa.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Franz nautti lumesta. Hän nautti siitä, kuinka lumi pehmensi ääriviivat ja hautasi äänet. Luminen maailma oli vailla ulkopuolta. Se todisti olemassaolon pohjimmaisesta ykseydestä, josta erot vasta myöhemmin kohosivat esiin. Hän nautti siitä, että saattoi maata öisin valveilla vuoteessaan ja katsella kuinka alhaalla välkkyivät edestakaisin ajelevien aurausautojen valot. Hän nautti siitä, kuinka kinokset kasvoivat ja ihmiset pienenivät niiden rinnalla. Hän nautti siitä, kun säätiedotuksessa sanottiin kerta toisensa jälkeen, että lunta oli satanut enemmän kuin koskaan ennen. Hän nautti pehmeästä valosta, jota oli kaikkialla.

Edellisiltana silmäilin huojuvasta kirjapinosta ottamaani Pärttyli Rinteen esikoisteosta Viimeinen sana (Noxboox 2014) ja koska tiesin aiheen liittyvän koulusurmien tragediaan, uskoin vaihtavani dekkariin, sillä yleensä en lue kovin vahvan teoksen jälkeen toista vahvaa. Edellisen kirjan jälkimaun pitää painua ennen uutta muistijäljen tarjoavaa makua. Luin kuitenkin ensimmäisen sivun, sitten toisen ja niin se oli sitten menoa. Hyvä, että pystyin yhtään merkintää vihkooni laittamaan, mutta onneksi kuitenkin jotakin, kuten: ’Pärttyli – tunneälykäs, lahjakas, jopa pelottava, mutta tuntee biisin Yö kanssas sun...’, ’ei yhtään turhaa sanaa Viimeisessä sanassa’, ’tiheä timantti’, ’ei yhtään myötähäpeän virkettä’, ’olen tunturipöllö ellei Rinteestä tule Kuuluisa Kirjailija!'

Ensinnäkin Pärttyli Rinteen esikoisteos on hämmästyttävän koskettava, hämmästyttävän täydellinen ja mikä kieli! Minä joka jätän kirjan heti, jos siinä on puhekieltä ’mulle’, ’sulle’ ’sä’, ’ni?’, totesin juuri dialogit toimiviksi ja uskottaviksi. Miksi tämä tyyli ei nyt ärsyttänyt minua? Miksi vaikutuin kirjasta, joka on yhtä hyytävän täydellinen kuin tarinan päähenkilö Franz riittävästi Nietzscheä luettuaan kokee olevansa? Siksi, että Rinne edes yrittää ymmärtää Franzia. Hän uskaltaa nähdä ja näyttää muille, miten ahdistunut ja pelokas yli-ihminen Franz sisältään kuitenkin oli. Lukija alkaa väistämättä miettiä: Mitä olisi pitänyt tapahtua, että pahin ei olisi tapahtunut? Olisiko kaikki ollut toisin, jos filosofian opettaja olisikin antanut Franzin loistavasta esseestä kympin, keskinkertaisen kahdeksikon sijasta? Oliko Franzin keskinkertaistajaopettaja, Helena, primus motor, toiminnan käynnistäjä, vaikka juuri hän kysyi Franzilta toistuvasti, että ’onko kaikki hyvin?’ Voimmeko mitenkään syyttää vanhempia, yhteiskuntaa tai Franzin asehullua ystävää Kolehmaista vai peräti Virpiä, joka antoi olettaa antavansa ja antoikin, mutta sitten ei antanutkaan vaan antoi olettaa antavansa ja antoikin sitten Jerelle, Franzin kiusaajalle?

Ehdottomasti kauhistavinta on Franzin yksinäisyys, jonka hän täyttää kuvitelmallaan tulla filosofeista suurimmaksi. Tätä kuvitelmaa rikkovat suuresti hänen satunnaiset meuhkaamisensa, mutta sitäkin vahvemmin hänen suorastaan säälittävä kykynsä ilmaista itseään. Kun pitäisi kuulua puhetta, kun pitäisi näkyä surua, pettymystä tai kykyä sanoa vaikka ’sä teit nyt väärin mulle’, Franz istuu lattialle, painaa päänsä alas kuin kaltoin kohdeltu iso koira ja vaikenee. Hän on lukossa, kunnes palaa takaisin omaan yksinäisyyteensä, omaan kuvitelmaansa olla kerran kaikkein suurin kaikista filosofeista. Mitään hän ei niin vihaa kuin keskinkertaisuutta, jota hänen ympärillään tuntuu riittävän aina vanhemmista päin näköä sylkevään Jereen.

Kirjan kuningatar-Virpin seksuaaliset kissa-hiiri –leikit Franzin kanssa saavat ihon kananlihalle, mutta tuovat mieleen jo hautautuneita muistoja teinivuosilta, muistoja, joiden yli haluaa vetää paksun mustan viivan, sillä enhän minä voinut tehdä ’Franzille’ noin, enhän! No kyllä sitä vain tehtiin vaikka mitä, mutta onneksi joku sai pyytää anteeksi kolmenkymmenen vuoden päästä, kun...Franzin vanhemmat välittävät pojastaan, mutta voiko heitä odottaa tajuamaan, missä mennään niiden lyhyiden pöydässä tapaamisten perusteella, mitä oli, lukuunottamatta sitä kertaa, kun äiti ja Franz lähtivät ostamaan Franzille uutta takkia.

”Kevättakki”, vastasi Franz.

Äiti mittaili vuoroin takkia ja vuoroin Franzia. Sitten hän käänsi kainalosta hintalapun esiin.
”Seitsemänsataa euroa!”, hän huudahti.

Franz käänsi hintalapun ympäri.

”Miinus kakskyt prossaa”, hän sanoi painavasti.

Äiti näytti hiukan ahdistuneelta. Franz meni peilin eteen ja veti takin ylleen. Se istui täydellisesti. Kuin räjähtäen laajeneva tuhkapilvi. Hän heilutteli käsiään ja kääntyili peilin edessä äidin ilmeitä tarkkaillen. Tämä empi yhä. Franz käänsi takin kaulukset pystyyn, otti haara-asennon ja laittoi kädet lanteilleen. Äiti heltyi.

”Oisko tää  nyt sitten semmonen mistä sä tykkäät”, hän sanoi.

Franz katsoi peiliin ja antoi sieltä hymynsä äidille.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu  Amma Yöpöydällä ja Krista

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Elisa Aaltola&Sami Keto: Eläimet yhteiskunnassa

Kyky kärsiä ei ole ainutlaatuinen, vain ihmiselle annettu ominaisuus. Ja meidän oikeutemme aiheuttaa kärsimystä muille perustuu – ellemme siirry uskonnollisten selitysten alueelle – vain vahvemman oikeuteen.

Eläinten hyvä kohtelu ei aiheuta ihmisten huonoa kohtelua.

Nationalistisessa kontekstissa eläimet ja niiden kohtelu ovat valtion sisäisiä asioita, jotka lainsäädäntö mahdollistaa ja turvaa.

Eläimen ”kansalaisuuteen” ei sisälly oikeutta elämään, vaan velvollisuus kärsimykseen.

Mainos väittää, että niin suomalaisen talouden, kulttuurin kuin perinteenkin säilyminen vaatii eläinuhreja. Lihan markkinoimisessa ja myynninedistämisessä laajasti käytetty nationalistinen puhuttelu liittyy näin hyvin läheisesti spesistiseen oikeuteen sortaa ja hyväksikäyttää muita eläimiä.

Ihmisellä on oikeus orjuuttaa muita eläimiä, koska oletamme olevamme ominaisuuksiltamme ja piirteiltämme arvokkaampia.

Eläinfilosofi Elisa Aaltola ja ekologi Sami Keto ovat yhdessä toimittaneet vaikuttavan tietoteoksen Eläimet yhteiskunnassa (Into 2015), jonka tekemiseen on osallistunut kaksikymmentäkaksi suomalaista tutkijaa, taiteilijaa, kirjailijaa ja yhteiskunnnallista toimijaa. Koska aavistan, että en kirjoita tästä aiheesta kovinkaan lyhyesti, teen ehkä eläimille oikeutta, antamalla tilaa mielipiteille ja tiedolle kuin luettelemalla kaikkia tekijöitä erikseen paitsi jos siteeraan heitä. Sen verran haluan tietysti kertoa, että kyseessä on ’se kuuluisa kirja’, joka päättyy Jenni Haukion runoon Suojele, älä tuhoa, josta välittömästi kehtasi älähtää Suomen turkiseläinten kasvattajain hallituksen puheenjohtaja Kenneth Ingman loukkaamalla presidenttimme rouvaa ala-arvoisilla lausunnoilla. Sanomattakin on selvää, että seison Jennin puolella ja turkistarhausta vastaan. Ennen vaaleja olin äänestämässä nuorta ja suosittua miestä kansanedustajaksi, mutta sain päähäni soittaa hänelle ja tarkistaa hänen kantansa turkistarhaukseen. Hän vastasi, että hän kannattaa turkistarhausta, koska se on laillinen elinkeino! Tämä laillisuus on ihmisen asettama laki, jossa elinkeino perustuu eläinrääkkäykseen, joten nyt katsotaan tämä näytelmä loppuun eli kuinka kauan ja miten kestävää on jatkaa toimintaa, josta jälkeläisemme ehkä jo parinkymmenen vuoden päästä sanovat: ”Eihän tuo ole voinut tapahtua meidän aikanamme, eihän!” Soitin sitten tuikituntemattomalle oman puolueeni ehdokkaalle, naiselle, ja hänellä oli aivan selvä ’ei’ turkistarhaukselle. Ottakaa hyvät ihmiset selvää, kenelle äänenne annatte. Animalia auttaa ennen vaaleja esittelemällä eläinsuojeluun sitoutuneet ehdokkaat. Liityin Animaliaan, liity sinäkin!

Alun sitaatit ovat kaikki kirjan ensimmäisestä osasta Mediaeläin ja luvusta Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa, kirjoittanut Noora Kotilainen. Jo ensimmäinen valitsemani lause pitää sisällään ihmisen kuin laillisen, vahvemman oikeuden tehdä eläimille mitä vain ja sen lisäksi vielä sivuaa oikeutta tehdä eläimille mitä vain uskonnon nimissä. Toinen nostaa verenpainettani sillä toistuvasti kun olen julkisesti puolustanut eläimiä, joku vähemmällä tunneälyllä varustettu äijä vastaa minulle, että ’mikset puolusta vanhuksia ja lapsia?’ No, pahvipäille on helppo vastata, että eläimen hyvä ei ole ihmiseltä pois.

 Nationalistinen näkökanta on kiiinnostava, sillä jos katsomme vaikka Espanjaa, siellä on kansallisurheiluna härkien kiduttaminen kuoliaaksi sekä vedonlyönti, joka liittyy vanhoihin vinttikoiriin, kidutusmuoto, jonka uhreja kutsutaan pianonsoittajiksi. Aihe on kova, se löytyy kyllä googlaamalla. Lisäksi sain tänä kesänä uutta tietoa kirjabloggaajaystävältä, joka lomaili Mijasissa: Siellä oli 60 aasia rattaat perässsään sidottu päistään niin, että ne eivät voineet liikuttaa päätä, eivät minusta edes aukaista suutaan ja monella oli pää luonnottomassa asennossa. Vahva naru on kierretty jokainen eläinparan turvan ja pään ympärille...Tällaista kuuluu jatkuvasti ja silti vain Espanjaa ei eroteta EU:sta, sinne viedään turistirahaa ja kuvataan omia varpaita rannoilla, vaikka kansanluonteessa pitää olla jotain isosti pielessä, kun tuollaista sallitaan. Ja rahahan tässäkin ratkaisee, sillä Espanjaan matkustetaan usein juuri sen edullisuuden takia. Minä jaksan aina ihmetellä, miten ihmeessä voi nauttia maassa, jossa eläinkärsimys on jo ilmassa, jota hengittää. Lapset oppivat jo äidinmaidossa, sen mitä kuulin yhdessä espanjalaisesta tv-sarjassa, kun tyttö hellitteli pientä koiraa: ”Älä hemmottele sitä! Paavikin on sanonut, että liika eläinten helliminen on syntiä!” Neljäs kohta on fakta, jossa eläimet kärsivät aina vain, kuin se olisi joku luonnollinen, ei luonnoton ja rikollinen, asia. Mutta eläinten kanssa kärsivät myös ne ihmiset, jotka kokevat maailmaa yhtenä eläimistä, ei yhtään sen parempina kuin naudat parsissaan tai ketut koloissaan. Maailman tunnetuin myötäkärsijä lienee ollut Axel Munthe, jonka teos Valkoinen huvila meren rannalla teki Caprin saaresta kuuluisan. Kaikki alkoi siitä, että Munthen oli ostettava saari estääkseen italialaisia linnustajia levittämästä sinne verkkojaan, joilla he pyydystivät levähtäviä laululintuja. Kirja aukeaa entistä suurempaan merkitykseen ja etenkin Axel Munthe, kun lukee Beng Jangfeldtin AxelMunthe – tie Caprin huvilalle. Kirjassa on mm. tämä:

Axelin eläinrakkaus oli niin suurta, että hän fantisoi käänteisen sielunvaelluksen, jonka seurauksena roolit olisivat täysin vaihtuneet. Tuossa luvatussa maassa Axelin toiset suojatit, eläimet, kulkisivat olemassa ilkeitä ihmisille:

Pikkulinnut ja perhoset lentäisivät vapaina ja katselisivat täytettyjä julmia pikkupoikia ja perhostenkeräilijöitä lasilaatikoissa pitkien neulojen lävistäminä.

Kaikki ylämäet olisivat täynnä kuolemanväsyneitä vetojuhtia, jotka istuisivat mukavassti kuskipukeilla ja palauttaisivat säälimättä jokaisen verisen piiskaniskun vanhoille tyranneilleen hevoskuskeille.

Alun viitoskohdassa tulemme eläinten syöntiin. Se on kuin meille luonnostaan jo kivikaudelta langennut luontaisetu. Se opitaan jo kotona ja ruoasta pitää olla kiitollinen. Olen itsekin lihansyöjä, kuten kotoa opin ja ruokaa ei jätetty syömättä. Nykyään sika sattuneista syistä ei enää maistu...ne sikalafilmit, porsitushäkit ja sitten eräs fiktiivinen kirja, jossa porsitushäkissä emakot...Pihviäkään en voi syödä, sillä se näyttää eläimeltä. Jos se on valmistettu niin, että se on kuin piilotettu, sitten se menee. Toisaalta olen jo vuosia tuntenut pahoinvointia punaista lihaa kohden. Syy voi olla yhtä hyvin parsinavetat, kauhea tehotuotanto, se, että lehmät eivät saa enää edes laiduntaa, kuin se, minkä löysin kirjasta Vitamiinit: Jos on A-veriryhmä, punainen liha ei edes sovi elimistölle ja onhan selvä, että ennemmin tai myöhemmin kroppa kertoo, mistä se ei pidä. Nyt en kuitenkaan puutu tämän kirjan veganismiin, vaan jätän sen muille, haluan puuttua siihen, mikä on ollut jo isänperintönä minulle henki ja elämä eli miten eläin voi elää lajityypillistä ja arvokasta elämää, miten eläin voi saada hoitoa sairastuessaan, miten myönnetään, että eläin tuntee kipua ja kaipaa hellää hoitoa ja seuraa ja miten se voi saada kivuttoman lopun kun sen aika on. Toivottavasti vegaanit eläinsuojelijat eivät kavenna eläinsuojelun tehoja vaatimalla omaa tapaansa toteuttaa asiaa muilta! Tämä olisi iloksi juuri eläimiä hyväksikäyttäville raakalaisille ja muille eläinrääkkääjille. Meidän kaikken panosta tarvitaan lihansyönnin vähentämiseen, kettujen murhaamisen lopettamiseen, turkistarhauksen kieltämiseen, lemmikkien kaltoinkohtelun lopettamiseen, tehotuotannon rajoittamiseen ja moneen, moneen muuhun. Myös lainsäädäntöä tulee muuttaa niin, että eläinrääkkäyksistä ehdottomia tuomioita ja elinikäinen eläintenpitokielto.

Kotilaisen kuudes valitsemani sitaatti, osuu suoraan ja lujaa. Filosofi Martha Nussbaumin mukaan arvotamme eri eläimiä, ihmiset mukaanluettuna, niiden toimintavalmiuksien kautta. Kullaksin lajilla ja yksilöllä on olemassa tietyt toimintavalmiudet, mutta

Mahdollisuus toteuttaa näitä toimintavalmiuksia vaikuttaa Nussbaumin mukaan yksilön mahdollisuuteen kukoistaa.

Nussbaumin mukaan kykyjen tylsistyminen onkin merkittävä eettinen ongelmakohta: monotoninen ympäristö laboratorioissa ja tuotantotiloilla estää näissä olosuhteissa elävien eläinten mentaalisen kukoistuksen. Vastaavasti kehitysvammaisten kohtelu on estänyt heidän henkisen kukoistuksensa ja näin edelleen edesauttanut heidän kykyjensä aliarvointia.

Tässäpä sitä tulikin pointtia, sillä kuvitellaanpa nyt, että ihmisiä laitetaan parsinavettaan ja he seistä tönöttävät siellä koko elämänsä, tai heidät laitetaan emakkokarsinaan, jossa eivät mahdu edes kääntymään, tai he syntyvät häkkeihin kettuina ja virikkeeksi annetaan puupalikka: Ole siinä sitten lajitypillisesti kukoistava ja esitä huimia toimintavalmiuksia! Tähän liittyy vielä sekin nyanssi, että erityisesti minua koko ikäni koirien kanssa eläneenä ärsyttää se, jos huomautan jollekin metsästyskoiran omistajalle, että hänen koiransa on aina pihan perällä yksin tarhassa (lue: häkissä), saan vastauksen, jota ei luulisi enää kuulevan keneltäkään: ”Eivät sitä koske eläinsuojelulait, sehän on metsästyskoira!” Koira on niin älykäs eläin, että se ansaitsee vain vertaisensa omistajan. En tajua niitä kasvattajia, jotka tekevät koirilla rahaa ja viis veisaavat, millaisille ihmiselle koiransa antavat. Tosin on myös ihmisiä, joilla ei ole tunneälyä nähdä hyvin näyttelevän koiranostajan läpi...ja näin koirasta voi koko sen ainoaksi elämäksi tulle pihahäkkikoira tai koira, joka viettää päivät mustilla verhoilla pimennetyssä talossa, kun sen omistaja on töissä ja palaa noin 11 tunnin kuluttua, pääsee juuri ja juuri parin sadan metrin päähän tarpeillleen, ei ikinä muuta, sillä sen rankasti ylipainoinen omistaja haluaa jo television ääreen...Mikä mahtoikaan olla tämänkin ihmiseen motiivi ottaessaan koiran? Haluaisitko sinä olla tämä koira?

Ennen kuin jatkan, kerron, että Eläimet yhteiskunnassa jakaantuu seitsemään osaan: Mediaeläin, Yhteiskuntaeläin, Taide-eläin, Pyhäeläin, Tiede-eläin, Aktivismieläin ja Filosofiaeläin.

Luvussa Eläimet lain edessä Birgitta Wahlberg kertoo:

Saksassa, Sveitsissä, Itävallassa ja Sloveniassa eläimistä on myös säädetty perstuslain tasolla. Esimerkiksi Sveitsin lainsäädännössä niin perustuslaissa kuin eläinsuojelulaissakin säädetään, että ihmisen tulee kunnoittaa eläimen arvokkuutta (eng. dignity). Aineellisista pykälistä tätä ei kuitenkaan merkittävästi ole luettavissa. Esimerkiksi porsaat kastroidaan edelleen myös Saksassa, tosin kivunlievitystä käyttäen.

Väitetään, että metsätyksen vastustaminen tai kasvisruokavalio olisi elitistien puuhaa. Mikä on elitistisempää kuin osallistua, joko suoraan tai välillisesti, toisen tuntevan olennon hengen riistämiseen ilman, että se on välttämätöntä?

Koska kirjassa käsitellään myös eläimen inhimillistämistä, tuon asiaan mielestäni tyhjentävän ja kansanomaisen mielipiteen toimittaja Mirja Pyykkö-Larssonilta Saara Pakarisen jutusta Päivä Minnin kanssa, Apu-lehti 13.11.2014:

Paljon puhutaan siitä, että koiranomistajat inhimillistävät lemmikkejään. (Pakarinen)

”Se on ehkä vääränlaista inhimillistämistä, jos koirat puetaan ihmishahmoiksi ja niille pidetään häät. En kuitenkaan ymmärrä, miksi me olisimme niin paljon edellä eläimiä, ettemme voisi nähdä niitä samankaltaisina kuin itsemme.” (Pyykkö-Larsson)

Koska en tavoittanut Jenni Haukiota, kysyäkseni, saanko käyttää valitsemani säkeet hänen runostaan, Suojele, älä tuhoa, johon olisin tämän juttuni halunnut lopettaa, teen toisenlaisen valinnan. Sitä ennen kuitenkin sanon, että lukekaa hyvät ihmiset kirja Eläimet yhteiskunnassa, joka käsittelee asioita niin monelta kantilta ja syvältä, että jääkö enää ilmaan mitään kysymyksiä? Vinkiksi vain niille, jotka lukiossa lukivat samaa psykologian kirjaa kuin minä, että Leo Rojolan jutussa Kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii, on se julma apinakoe, jossa apinanpoikasen sydän murskataan viemällä siltä emo ja antamalla tilalle rautalankahäkkyrä. Juttu on pitkä ja ansiokas ja vakuutan, että teitä kiinnostaa, mistä Harry Harlow tuli, mitä muuta hän teki kuin murskasi kaipaavaa sydäntä, kidutti apinoita ja mikä oli hänen loppunsa. Olisiko sen lopun pitänyt olla hänelle hyvä? Entä millaisenlopun olisit halunnut tälle saksalaiselle ratsastajalle? Saako kiduttaja saada ansionsa mukaan? Saako eläin nousta julmuria vastaan? Mistä tulevat häirikkösudet? Saako susi nousta vastaan, kun erikoisuutta tavoittelevat ihmiset muuttavat niiden syntysijoille korpeen ja alussa laulavat villin luonnon ylistystä ja jo vuoden päästä kirjoittavat lehtiin, että sudet on lahdattava heidän perheensä turvallisuuden nimissä! Kuka meni ja kenen maille?

Salla Tuomivaara saa lopettaa Eläimet yhteiskunnassa osuuden:

Minulle ainoa oikea ratkaisu on lähestyä toista elävää olentoa avoimin mielin: Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Minä elän ja tunnen. En voi tietää tarkallee, miten juuri sinä tunnet. Mutta jos tunnet, en halua satuttaa sinua. Vaikka en voisi täydellisellä varmuudella tietää, että tunnet, en halua satuttaa sinua.

Ja sitten ulkopuolelta kirjan edesmenneen ystäväni Eve Rehnin (ent. Kuismin) suomentama runo teoksesta Tahto Tahtojen/Der Grosse Wille (Like 2004), joka sisältää Rainer Maria Rilken runoja. Tässä runo, josta en selviä kyynelehtimättä ja varmaan maailman vahvin ’ei’ eläintarhoille:

Pantteri

Taukoamatta se kulkee ohitse tankojen,
silmät niin väsyneinä – katse häilyen
kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa
ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma.

Askeleet vahvat, notkeat – käyntinsä pehmeää,
kun pienimmästä pienintä se kiertää ympyrää.
Kuin tanssisi voimaa antain ympäri keskiön sen,
jonka sisällä puudutettuna viruu Tahto tahtojen.

Joskus avautuu äänettömästi verho pupillin,
tuon tuokion aikana kuva sisään pääseekin.
Kiirii jäsenten läpi aavistus valppaudesta, eloisasta,
kunnes se – sydämen kohdalla – lakkaa olemasta.



Tähän juttuun eivät anonyymit voi kommentoida.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Musiikki helisi puutarhassa sanomattoman surullisesti. Jäämurskassa...

Musiikki helisi puutarhassa
sanomattoman surullisesti.
Jäämurskassa tuoreet osterit
mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:
"Olen uskollinen ystävä!"
Hänen kätensä kosketus
on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,
noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa.
Kullanvaaleiden ripsien alla
tyynessä katseessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet
laulavat usvain noustessa:
"Kiitä taivasta, olethan vihdoin
kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)
kuva Päivi Koivuranta

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Kolme kirjaa -haaste - ja neljä vielä lisää...


Kaisa Reetta haastoi minut kertomaan kolmesta kirjasta, jotka lukisin tai luen aina uudestaan. Kirjan pitää olla blogattu omaan blogiin ja niinpä minulle tuli runsaudenpula ja kerron yhtä monesta kirjasta kuin on täysiä kirjablogivuosia eli kuudesta ja vielä yksi päälle melkein jo seitsemännestä vuodesta. Kiitos Kaisa Reetta♥

Emily Brontën Humiseva harju, josta kirjoitin näin:

Tässä sen taika. Tässä kirja, jota et ikinä unohda. Tässä kirja, jota kannat mukanasi Heathcliffista huolimatta tai juuri hänen takiaan. Kirjan suorastaan raastava ja laaja-alainen sukutragedia kuroutuu kaikessaan Catherinen ja Heathcliffin rakkaustarinan ympärille, mutta Heathcliff ei todellakaan ole mikään Rhett Butler, joka olisi ollut kuin hunajaa, jos Scarlett vain olisi hiukan joustanut. Ei, Heathcliffin suru, kun rakastettu menee toiselle miehelle, on pedon rakkautta, mutta ei yhtään silti sen vähäisempää, sillä raivoon ja kostotekoihin, hyvin harkittuihin sellaisiin, sekoittuvat kyyneleet ja öinen valitus pimeiden nummien yllä. Heathcliffin kosto on hirmuinen, mutta hänen surunsa sitäkin väkevämpi. Kun katson 'sukupuuta' Humisevan harjun henkilöistä, näen miten avioliitot, syntymät ja kuolemat yhdistyvät vihassa, raivossa ja hyvityksen toivottomassa toivossa. Catherinen kuoltua Heathcliffilla ei ole enää hetkeäkään, että hän voisi katsoa mitään näkemättä menetettyä rakastaan: pilvet, laattakivet, nummisumu, puut, varjot, kanervat, muiden katseet...kaikki, kaikki heijastaa Catherinea ja muistuttaa hänen menetyksestään tämän kuoltua, mutta myös menetyksestä, tämän mentyä toiselle miehelle.


Lionel Shriverin Kaksoisvirhe, josta kirjoitin näin:

Kaksoisvirhe on kirja intohimoisesta rakkaudesta, jossa kaksi liian itsepäistä ja kunnianhimoista tuhoavat kaiken heille yhteisen kahdessa erässä. Toisin kuin Jonnekin pois, tämä kirja ei tarjoa kaivattua loppua, vaan ikävän yllätyksen, joka olkoon jokaiselle lukijalle opetukseksi, että vaikka rakkaus kaiken kärsii ja sietää eikä etsi omaansa, niin ei se kuitenkaan ole totta. Meitä on huijattu!

Virginia Woolfin Vuodet, josta kirjoitin näin:

Yksikään sana Vuodet kirjassa ei ole merkityksetön. Ei siltikään tai ehkä juuri sen vuoksi, että Virginia kirjoitti tätä teosta viisi pitkää vuotta, sillä sairausjaksot tekivät kirjoittamisesta sirpalemaisen. Mitään sirpalemaista ei kuitenkaan ole valmiissa teoksessa, sillä Vuodet on puhtainta Woolfia, mitä olen lukenut. Nyt kirjailija on esillä omana älykkäänä itsenään, joka kuin aavistellen kirjoittaa yhteenvetoa oman elämänsä vuosista, niiden valoista ja varjoista, pienimmästäkin hengähdyksestä. Vuodet on tyyliltään vahvaa, kypsää Woolfia, jossa hänen tajunnanvirtansa soi tyylikkäästi yhteen vuosien ja vuodenaikojen vaihtelun kanssa. Kaikki merkitsee. Tai mikään ei merkitse mitään. Woolfin maailmassa pienikin on merkityksellistä. Hän huomaa sisään astuvan pojan lastuja hiuksissaan, kyyhkysten kahinan puissa, lyhtyjen ja laskevan auringon valon sekoittumisen toisiinsa, kädet, jotka pitelevät kukkia, astian reunan, putoavat terälehdet, lehtien välitse siivilöityvän valon, kaiken toistumisen, viinilasin jalan, naisen, joka astuu sisään kuoriaisensiipiä hiuksissaan...

Bengt Jangfeldtin Axel Munthe - tie Caprin huvilalle, josta kirjoitin näin:

Hän oli kuin luotu kohtaloon, josta voidaan sanoa, että valmistuu lääkäriksi Pariisissa, liikkuu kuin kotonaan Euroopan hoveissa, tutustuu Rainer Maria Rilkeen ja Oscar Wildeen, vaeltaa Napolin köyhien lääkärinä ryysyissä, on tuttu syfiliksen, lavantaudin ja koleran kanssa, kirjoittaa kirjan, joka käännetään neljällekymmenelle kielelle ja joka on vuonna 1930 koko Yhdysvaltain eniten myyty teos, lahjoittaa kirjojen tuoton hyväntekeväisyyteen eli köyhille ja eläinsuojeluun, ei kuluta itse juuri mitään, sairastaa tuberkuloosia, jonka takia viettää miltei koko ikänsä Caprilla, menee kahteen avioliittoon, joista toinen ei saa edes muodollista täyttymystään ja toisesta syntyy kaksi poikaa, joita hän saa tavata tuskin koskaan, rakastaa naista, jota ei voi koskaan saada, on Ruotsin kuningatar Viktorian henkilääkäri kolmekymmentäseitsemän vuotta eli Viktorian kuolemaan asti, säilyttää loppuun asti salaisuutta, joka esiin tuotuna ja todeksi näytettynä kirkastaa koko kuvan siitä, miksi Axel Munthe ajatteli, teki ja toimi aivan toisin kuin muut aikalaisensa ja miksi Viktoria kuolinvuoteellaan piti tätä ryysyihin pukeutuvaa miestä kädestä ja sanoi viimeiset sanansa hänelle, ei toista kättään pitävälle pojalleen Wilhelmille.

Ian McEwanin Vieraan turva, josta kirjoitin:

Vaikka suurin intohimo kokea kaikki mahdollinen maan ja taivaan tähtien välissä valtaakin silloin tällöin kiihkeän mielen, voisiko mitenkään jättää jotain vain vaarallisiksi uniksi tai kirjan tarinaksi. Vieraan turvaksi.

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, josta kirjoitin:

Pelon kirja on pelottavan hyvä. Luin tätä yhtä putkea ja minulle nousi kuume. Koin vahvasti razlukan ja olin vain slaavilaista verta eikä yöllä ja päivällä ollut enää mitään eroa, sillä suoneeni tihkui runoproosaa, jossa perhosen siipimurskaa, kuun maitoa, Pasternakin ja Rilken kirjeitä, makeita elokuun tomaatteja, puita sateen jälkeen, suudelmia kuin linnunsiipiä, Buharinin muistoa, Undsetia, kaalia, smetanaa, jambia, savua katoilla, raemorsiamia, trokeeta, kämmenille sulavaa aikaa, nälkää, Puškinia, sieniä, rakkautta, pelkoa, Ahmatovaa, razlukaa, Mandelštamia, ripsissä tähtien säkeneitä ja kaiken aikaa saksilinnut...krii, krii, krii.

John Williamsin Stoner, josta kirjoitin:

Stoner on suurta draamaa, jonka pääosassa olevan miehen elämä kerrotaan rauhallisella äänellä ja suoraan kohti katsoen. Luin kirjan heti kun se tuli, mutta en halunnut kiirehtiä, sillä tässä teoksessa on vain sitä laatkirjallisuuden hehkua, joka pakottaa sanomaan jo tammikuussa, että Stoner on loppuvuodesta kuumassa ryhmässäni. On melankoliaa ja melankoliaa: Stonerin melankolia ammentaa samasta lähteestä kuin Siri Hustvedtin loistava Kaikki mitä rakastin. Eikä tässä kaikki, sillä Stonerin elämä ei ollut vailla iloa: Kirja on kertomus myös intohimosta. Tapahtuu se, mistä kirjailija Aksel Sandemose on sanonut: "Rakkaus on älyllinen kohtaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu."


*****

Haastan:  Jonna/Kirjakaapin kummitus MarikaOksa Maria/Sinisen linnan kirjasto Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Jenni/Kirjakirppu ja Mai/Kirjasähkökäyrä

Love
Leena Lumi

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Hän hivutti taitellun kirjeen kuoren sisältä – erittäin hienoa paperia näemmä: puuvillakuitua, korkokuvio, lämmin valkoinen sävy – ja veti syvään henkeä levittäessään paperin auki. Hän silmäili kirjeen nopeasti  läpi saadakseen käsityksen sisällöstä, palasi sitten alkuun ja pakottautui lukemaan hitaammin; pakottautui uskomaan lukemansa, samalla kun valtava, riemukas olemisen keveys ryöppysi syvältä kehosta ja muutti hänen olemuksensa sormenpäitä myöten tähtipölyksi.

Kate Mortonin kolmas suomennettu teos Kaukaiset hetket (The Distant Hours, Bazar 2015, suomennos Natasha Vilokkinen) oli yksi kirjavuoteni odotetuimpia teoksia. Minä olen hän, joka painatti kuvansa käyntikorttiin Mortonin kirjan Paluu Rivertoniin kanssa. Minä olen hän, joka antoi Rivertonin mennä blogiarvonnassa, eikä sen jälkeen saanut nukuttua ennen kuin oli käyty ostamassa uusi, ikioma Paluu Rivertoniin. Minä olen hän, joka ihaili salzburgilaisessa kirjakaupassa pöytää täynnä Mortonin kirjoja toinen toistaan upeimmilla kansilla, ihailin niin, että unohdin kuvata. Minä olen hän, joka nyt sain pettyä viimeisimpään Mortonin suomennettuun teokseen syvästi. Kirjan kansi onneksi lähtee blogini loppuvuoden Valitse Kaunein Kirjan Kansi –kisaan...

Tuskin koskaan teilaan kirjoja. En vain lue niitä, joista en pidä heti ensisivuilta. En halua nytkään saada teilaajan mainetta, sillä se olisi suorastaan epäoikeudenmukaista:  Luen yleensä vain kirjoja joista pidän ja olen kirjailijan puolella, arvostan hänen työtään, mutta olen myös rehellinen lukijoilleni. Koska luin Kaukaisia hetkiä 724 sivua, ehkä saan sanoa, mitä olen mieltä ja missä meni pieleen. Aloitan nyt siitä, että Kate Morton saa kiitos Paluu Rivertoniin jatkaa olemistaan suosikkikirjailijoideni listalla. Siellä voi olla jo yhdellä hyvällä kirjalla. Tässä tapahtuukin se, että kirjailijat kuin jakaantuvat kolmeen osaan: esikoisellaan läpilyöjät, jotka eivät myöhemmin yllä samaan, kasvajat, jotka kirja kirjan jälkeen tulevat paremmiksi ja sitten he, jotka voivat tehdä useitakin menestyskirjoja, kunnes kunnianhimonsa tai uupumuksensa vaikutuksesta kirjoittavat vähemmän kiinnostavaa ja tästä viime mainitusta ryhmästä osa jää pohjaimuun, osa löytää takaisin kultaiseen kauteensa. Tästä saisi lisääkin tarinaa, mutta nyt olemme kuitenkin Kate Mortonin kirjassa Kaukaiset hetket. Morton on nuori, joten hänellä on vielä tilaisuus näyttää kykynsä. Eräs toinen nuori kirjailija onnistui huikeasti esikoisellaan eli Silvia Avallone Teräksellä. Mortonin uusin sai minut kiihkeästi toivomaan, että Silvia säilyttää rouhean, tiiviin, rohkean esikoisen otteensa. Tätä niin kaipasin Mortoniltakin!

Kirjan aloitus vaikuttaa lupaavalta. Kustannustoimittaja Edie Burchill ja hänen äitinsä, joilla ei ole koskaan ollut erityisen läheisiä välejä eli kiinnostava asetelma. Sitten saapuu yli viisikymmentä vuotta kadoksissa ollut kirje, josta Edien äiti järkyttyy. Äidillä on siis vuosikymmeniä ollut kätketty salaisuus, joka liittyy Milderhurstin kartanoon. Kartanossa asuvat edelleen Blythen kolme siskoa, joista nuorin Juniper on järkkynyt mieleltään hänen sulhasensa hylättyä hänet vuonna 1941. Siskosten isä Raymond on aikanaan kirjoittanut järkyttävän suositun lastenkirjan Liejumiehestä ja kirjasta otetaan kerta kerran jälkeen uusintapainos. Nyt Edie saa työstettäväkseen uuden juhlapainoksen esipuheen eli hän lähtee tämän myötä sitten kartanoon. Rapistunut linna sekä sisarukset lumoavat Edien ja alkaa tapahtumien vyöry, josta osan voi ennalta-arvata, osan ei. Ei tässä mitään: Kirjan matsku on kunnon kartanomatskua, mutta kun...

Kartanoromaaniin kuuluu tietty satumaisuus, mutta siinä kulkee hienon hieno raja, missä satumaisuus muuttuu siirapiksi, missä kuvakieli on lälliä:

’linnut lensivät kuin yötaivaan repaleet pörhistelevän metsän yllä’

vielä jotenkin menettelee, mutta sitten:

’tunsin astuneeni unen kudelmaan’

’Jos nyt suljen silmäni, näen kimmeltävän aamutaivaan: alkukesän auringon kihisemässä heleänsinisen kalvon alla’

’vaikka lumpeenlehdet vienosti liplattivatkin’

’ilmassa leijui nimetön kaipaus’

’hymyilevä valo levenee nauruksi’

’aamunkoitto kääri hihojaan’

Ja aivan selvää on, että tätä on yli 700 sivussa paljon ja kuin kirjan nimeä alleviivaten ikivanhat kiviseinät laulavat kaukaisista hetkistä aina mennen tullen...

Eniten minua nyt alkoivat vaivata ne hyvät juonikuviot, jotka tavallaan kuin menetettiin kaiken hötön alle. Nimenomaan Liejumiehen salaisuus olisi antanut mahdollisuuden aivan loistavaan, aidosti jännittävään tarinaan. Idea oli niin hyvä, että kuka tahansa kertoja olisi tehnyt tuosta primatekstiä ja tiivistänyt muusta, olisi tehnyt oikeaa jännitystä, kun nyt taas ei pelottanut milliäkään. Ihmettelen kustannustoimittajaa, joka ei ole kehottanut kirjoittamaan tiiviimmin ja joka ei ole yliviivannut liikaa kuvailevuutta. Mortonin olisi kannattanut kirjoittaa tämä kirja uudestaan ja uudestaan, sillä timantit syntyvät kovimmassa puristuksessa!

Kate Mortonilla ei ole kuitenkaan mitään hätää, sillä kaikki hänen romaaninsa on palkittu Australian kirja-alan arvostetulla Vuoden romaani –palkinnolla. Hänen kirjojensa käännösoikeudet on myös myyty 38 maahan. Kirjallehan on kohderyhmänsä, kuten mille tahansa tuotteelle, joten voidaan myös ajatella, että Kaukaiset hetket on jollekin toiselle jotain enemmän, ja minä olen vain väärää kohderyhmää.

Kaukaiset hetket luettuani Hylätty puutarhakin alkoi vaikuttaa paljon, paljon paremmalta...

Jos minä olisin ollut Morton, olisin ottanut kaiken irti kunnolla Juniperin ja Tomin suhteesta. Nyt he jäivät hyvin vaisuiksi, kuin sivurooleihin, vaikka juuri heistä olisi ollut:


Ulko-ovi paukahti kiini ja portaista kuului ääntä, Tomin askeleet kohosivat yhä ylemmäs ja äkillisen sokaisevan kiihkon vallassa Juniper unohti menneisyyden, hylkäsi puutarhan, kulkukissan lehtineen ja surullisen vanhan rouvan, joka itki Coventryn katerdaalin tähden, ikkunan toisella puolella riehuvan sodan, kaupungin jonka portaat  eivät enää johtaneet minnekään, katottomilla seinillä roikkuvat muotokuvat ja keittöpöydät, joita perheet eivät enää tarvinneet, syöksyi ikkunalta takaisin sänkyyn ja viskasi Tomin paidan yltä mennessään. Sillä hetkellä kun Tomin avain kääntyi lukossa, maailmassa olivat vain he kaksi ja tämä pieni lämpöinen asunto, jonne oli katettu syntymäpäiväateria.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Maria/Sinisen linnan kirjasto  Maija/Kirjojen keskellä  Norkku/Nenä kirjassa


*****

Minä ja  Kate Mortonin Paluu Rivertoniin..., että näin paljon pidin Mortonin ensimmäisestä suomennoksesta.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Syödään nyt kauden herkkuja: kantarelleja, mustikoita, uutta perunaa, mansikoita...

Kantarellipiirakka on varmaankin yksi ensimmäisistä herkuista, joka tulee näinä päivinä mieleen.

Ensimmäiset kantarellit meillä kuitenkin kuullotetaan pannulla voissa sipulihakkeluksen kanssa ja syödään silleen tai ruisleivän päällä.

Ja sitten on aika valmistaa kantarelli-pinaattifrittataa, joka on yksi oivallinen tapa käyttää ylijääneet uudet perunat. Minä oikein keitän perunoita vähän yli, sillä niistä saa ainesta paitsi tähän herkulliseen frittataan myös

niistä voi valmistaa herkullisen perunasalaatin, joka käy monen ruoan oheen.

Perunasalaatti uusista perunoista sopii myös grillatun lohen oheen. Kuvassa Hasselbackan perunoiden kera talviaikaan, jolloin myös usein grillaamme ulkona! Koska Lumimiehen lohi on niin suosittua, niin kerron tässä, miten yksinekertaiesti se valmistuu. Noin kilon merilohifilee otetaan jääkaapista noin 30 minuuttia ennen valmistusta. Siihen ripotellaan suolaa ja heikkivainaan hyppysellinen sokeria. Annetaan imeytyä. Sitten sitruunapippuria. Grilli kuumaksi ja ensin paistetaan nahkapuoli ja sitten filee käännetään. Ja siinä se on! Nyt vain minä keksin, että kun tätä tehdän myös talvella uunissa (200 astetta, 25-30 min.), että laitetaan siihen päälle purkillinen laktoositonta kalakermaa, sitä jossa on tillin, valkoviinin ja sitruunan makua eli tätä. Etenkin uunissa tekee kivan säväyksen, mutta toimii grillissäkin, jos on kunnon grilliparila. Äiti tuli kerran meille jouluksi. Hän saapui aaton aattona ja oli puhunut, että miten hyvää vävypojan grillattu lohi on. No, me yllätimme äidin ja niinpä Lumimies grillasi aaton aattona lumisateessa ja äiti oli ikionnellinen. Onneksi on keksitty untuvatakit!

Katkarapusalaatti helposti ja herkullisesti voi olla patongin ja tzazikin kanssa pääruokakin, mutta voin sen tarjota kalapöydän lisukkeenakin.

Ikinä en väsy kertomaan, miten luin professori Sinikka Piipon kirjasta Puhdasta ravintoa maailman terveellisimmästä salaatista eli tomaatti-mozzarellasalaatista, jolla on muitakin terveysvaikutuksia, mutta takuulla laskee kolestrolia, sillä me teimme ihmiskokeen! Kaksi kertaa viikossa tätä ja kolestroliarvot ovat huippuhyvät. Nautimme ensimmäisenä päivänä kera patongin ja tokana lisukkeena eli teen kunnon satsin. Nyt jos koskaan tämä on myös edullista, sillä ostin tässä yhenä päivänä kymmenen isoa Närpiön tomaattia ja pussi maksoi 0,99!!!

Munakoisovuoka valmistuu tosi helposti ja maistuu hyvältä. Tässä en rullannut koisoviipaleita, vaan leikkasin poikkisuuntaan, itkettelin, kuivasin ja paahdoin etc. Tosi helppoa!


Zarzuela eli katalonialainen kalaäyriäispata on melkein parasta mitä tiedän. Ihan tätä varten kasvatan persiljaa isossa, laakeassa ruukussa.

Jälkkäriksi voi sitten nauttia vaikka letut mansikoilla taikka

Mustikkaiset skonssit.

Elokuun alussa taidamme nauttia slaavilaishenkisen ystäväni kanssa Romanovin mansikat Siinä Yhdessä Paikassa...

eli täällä. En valita...

Guten Appetit!

Leena Lumi

Pöllöwaarin viinipihan kuva Marko Kauko

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ruokakirjat Leena Lumissa

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Sarah Waters: Yövartio

Yhtäkkiä koko kuiva ja kova ja likainen Lontoo tuntui melkein käsittämättömältä. Kujia reunustavat pensasaidat olivat korkeita ja kosteita ja vielä syksylläkin värikylläisiä, ja kun Reggie väisti joskus sivuun päästääkseen toisen auton ohitse, kukat varistivat terälehtiään ikkunasta Vivin helmaan. Valkoinen perhonen lensi autoon ja levitti paperinohuet jauhoiset siipensä selkänojan kaarteella Vivin olkapään vieressä.

Sarah Watersin Yövartio (The Night Watch, Tammi 2007, suomennos Helene Bützow) ei olisi mitenkään voinut jäädä minulta lukematta hänen uusimman teoksensa Parempaa väkeä tarjonneen kirjallisen kliimaksin jälkeen. Siinä missä rakastan lukea sotien välisistä vuosista, ehkä olen jopa jossain elämässä elänyt juuri ’20-luvulla, luen varsin mieluusti myös sotien jälkipyykistä, kuten oli upea Näkemiin taivaassa tai suoraan sodan ajoista, josta suurta tarinaa kertoo Kaikki se valo jota emme näe. Nyt en kuitenkaan vertaa Yövartiota muuhun kuin Parempaa väkeä ja Sarah Watersia korkeintaan Virginia Woolfiin, mikä tosiaankaan ei olekaan ihan vähän.

Yövartio kertoo neljän tai oikeastaan kyllä vähän useammankin nuoren elämästä Lontoossa alkaen vuodesta 1947 ja siirtyen takaumien kautta aina vuoteen 1941 ja loppuen Lontoon rajuihin ilmapommituksiin. Waters selvästi haluaa näyttää, miksi kirjan nuorista tuli heidänlaisiaan, mikä heidät muokkasi. On helppoa lukea vaikka kahden eri aikatason kerrontaa, mutta kun siirrytään vuodesta 1947 vuoteen 1944 ja lopulta 1941, minusta tyylikeino on upea, mutta vaativa: henkilöt rakentuvat kuin peilien kuiskeiksi, joita et lopussa sodan savulta erota. Koska oikeasti tarinassa on muitakin kuin ambulanssikuskina toiminut Kay, tyttöystävänsä Julian kanssa kipuileva Helen, upea Viv ja tämän avioliitossa oleva rakastaja Reggie sekä Vivin veli Duncan, huomasin lukumieleni seuraavan kiihkeimmin Vivin ja Helenin persoonia. Helen muuttui rankimmin. Edes savupatsaat, palopommit ja yövartiot eivät laillistaneet homeeroottista rakkautta, joten kirjan omalla tavallaan säysein, kiltein, tavallisin nainen, muuttuu eniten, ehkä myös kokee rankimmin itsesyytöstensä kautta sekä kielletyn rakkautensa ilon kuin myös petoksensa siinä:

Helen seurasi hänen puuhiaan divaanilta. Se tuntui vieläkin etuoikedelta, tuntui uskomattomalta, että hän sai katsella jotain niin kaunista kuin Julia. Oli ihmeellistä ja hiukan pelottavaakin, että tunti sitten Julia oli maannut hänen sylissään, että Julia oli avannut suunsa ja levittänyt reitensä hänen huulilleen ja kielelleen ja sormilleen. Ja oli käsittämätöntä, että jos Helen nyt nousisi ja mensi Julian luo, hän antautuisi suudeltavaksi...

Tämän Helenin me tapaamme 1941, mutta 1947:

Hän puhui mielipuolisesti sähisten. Mikä Julian oli ollessa, hän sanoi. Julia teki mitä huvitti. Jos Julia kuvitteli, ettei Helen tiennyt, mitä Julia...Kuvitteliko Julia tosiaan - ? Ja niin edelleen. Helen oli puskenut inhottavan virnistelevän vieterinuken aikaisemmin takaisin laatikkoonsa. Nyt se oli ponnahtanut uudestaan esiin, ja sen ääni oli muuttunut Helenin ääneksi.

Niin, minulla Yövartion hurmaa pudotti se, että olisin niin halunnut seurata Helenin muutosta kronologisesti, en puskista yllätettynä. Näin kirjoitettuna Helen vei kaikellaan liikaa huomiota muilta, sillä olin aivan kiinni Helenin persoonassa, vaikka olisi ollut niin paljon muutakin. Viv ja Reggie sen sijaan kokivat niin paljon ennalta-aavistettavaa, että se oli lukijalle tarina tarinassa, mutta kiehtovasti Waters on kääntänyt tunnelmat tarjoten pommituksista uudelleen rakentuvaan Lontooseen myös kaivattua helppoutta, jälleenrakennuksen intoa, hehkua savupatsaiden jälkeen. Missä Helen putosi, siellä Viv vihdoinkin oli kuin päiväperhonen:

Aurinko, lämpö ja ehkä ginikin tekivät Vivin uniseksi. Hän painoi päänsä Reggien olkaa vasten ja...He lauloivat yhdessä raukeasti vanhanaikaista laulua – ”I Can’t Give Anything But Love” ja ”Bye Bye Blackbird.”


Sarah Watersin listasin heti Parempaa väkeä luettuani omiin suosikkikirjailijoihini. Uusimmassaan hän toi minulle etenkin kirjan alussa mieleen Virginia Woolfin: euforiassa aivan tunsin, miten Virginian henki elää ja kasvaa. Parempaa väkeä ei ollut Vuodet Ei vielä, mutta ken elää, hän näkee. Sen sijaan jo Woolfin ensimmäinen romaani Menomatka paljasti tarkalle lukijalle, mitä kirjailija voi tulla myöhemmin maailmalle tarjoamaan ja kaiken huipennus minule olikin sitten Woolfin viimeisin teos. Nyt lukiessani Watersin toista suomennettua teosta, etsin kiihkeästi hänen uusimpansa unenomaisuutta, mutta se piilotteli sodan savun ja parisuhdevaikeuksien kätköissä. Täysin Watersin ’woolfilaisuus’ ei voinut olla poissa, sillä nyanssit olivat tärkeitä, niillä oli roolinsa: korvarenkaan välähdys, poskesta varissut puuteri, siivet liekeissä lentävät kyyhkyset, kristallikiteen säihke katukiveyksestä...

Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me ”otimme ihmisen kohtalon omiin käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen.”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena  Sanna/Luettua  Kirjakaapin kummitus  Laura/Lukuisa  Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa  Linnea/Kujerruksia  Annika/Rakkaudesta kirjoihin

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Puutarhasta eilen ja tänään


Puutarhassa on menossa nyt yllättävänkin runsas kasvu, mitä ei aina tapahdu kuivina hellekesinä. Kokosin tähän osan parina päivinä ottamistani kuvista, mutta huomatkaa, että kartutan vaivihkaa kasvipankkia Leena Lumin puutarhassa niiden kasvien osalta, joista olen jo aiemmin tehnyt juttua, joten jokaisesta uudesta kukasta en tee aina uutta juttua vaan lisäiseln sinne kasvipankkiini vaivihkaa. Yläkuvassa upea keltakurjenmiekka, joka kyllä kuuluu väristään huolimatta suosikkeihini.


Tässä keltakurjenmiekat kuin vartiosotilaat kunnoittavat isoa kiveä syleilevää köynnöshortensiaa.

Kauempaa katsottuna näkyy keltaisia kalliomme murheenkryynin kukkijoita vähän enemmänkin eli tässä mukana myös ikivaatimattomat päivänliljat.

Kallion lintulammikoissa peilaavat itseään kesäkullerot. Kulleroita on meillä kiitos kosteikkojen runsaasti.
Kallion ylitse kulkee näin keltainen polku, joka vähän myöhemmin vaihtuu sinikuunliljapoluksi.

Pergolamme pohjoispäädyn köynnöshortensia on jo näin runsas ja


kukat yltävät yläterassillemme. Tästä kasvista kiinnostuneita suosittelen menemään tänne, sillä seuraan suosikkiani kaikkina vuoden aikoina.

Vihdoinkin tänä vuonna digitalis on antautunut unelmilleni: Tämä kaunotarhan tietää itse, missä kaunehin on, joten nyt saa sitten kasvaa missä huvittaa ja nyt häntä sitten huvittaakin. Vanhan omeanpuun juurella kukkivat tämä tummempi punainen ja

tämä hempeä vaaleanpunainen. Jossain töröttää vain yksi ja yhdestä marjapuskasta tunkee viisi! Onneksi toivoa runsaasta jatkosta on, sillä

japanilaisessa rinteessä kukkii näitä nyt enemmänkin. Pienemmässä ryhmässä on mukana eräs tietty keltaisen sävy, joka siis ei ole oikein keltainen, mutta se ei ole vielä auki. Yritän tavoittaa senkin kukinnan.

Punaiset varjoliljat vaihteen vuoksi talolle päin kuvattuna. Valkoisista osa kukkii, mutta ovat aika hentoisia. Punaiset ovat valtavan korkeita ovat pysyneet toistaiseksi topakasti itse pystyssä ilman tukia. Kuvassa näkyy miten köynnöshortensia nousee yläterassille. Niitä nousee tuossa päädyssä kaksi ja sitten muita kannatintolppia pitkin lisäksi kaksi ja etelän päätyseinää vielä yksi. Vähänkös niistä pidän! Tämä kuva minun on liitettävä tarinaan pilvikirsikasta, sillä, jos kaikki olisi mennyt kuten piti, tuossa pihavalon kohdalla kasvaisi nyt pilvikirsikka eikä päärynäpuu Pepi, jota kuvasta ei edes erota. Toisaalta meillä oli kyllä henkinen markkinarako päärynäpuulle, mutta se ei olisi tullut tähän. Minulle kuitenkin luvattiin upea kevätkukinta, valkoinen, joten se sitten ratkaisi Pepin sijoituksen.

Tässä sitten osa varjoliljosta ihan auki. Vasemmalla näkyy vähän vanhaa, suurta töyhtöangervoa, joka on minusta tosi kätevä kasvi moneen paikkaan, sillä on kesällä kuin suuri pensas, mutta leikataan talveksi alas eli ei haittaa lumitöitä tms. Sopii hyvin myös metsäpuutarhaan, joten tätä kasvaa meillä lehdossakin.

Valkoiset horsmat tuovat laajaan puutarhaan cottage garden -tunnelmaa. Saan kiittää horsman aluista Hannelea, joka lähetti minulle oikein juurakot. Hänellä on kuvia Sissinghurstin valkoisista horsmista. Kyllä Lumimies nikotteli, kun nämä istutettiin keskipihan parhaalle paikalle ja tietysti aurinkoon. Keskipihalla sitä ei paljon muualla olekaan kuin tässä, sillä suuret omanapuut ja niiden mukana nyt myös kohta päärynäpuu varjostavat ja tuovat varjopihan kaivattua tunnelmaa, jossa valokin erottuu paremmin kiitos varjojen. Näytin sitten R.:lle kuvia, miten näitä kasvaa jopa Sissinghurstin linnan valkoisessa puutarhassa ja nyt saan laajentaa valkoista maitohorsma-aluettani rauhassa. Voittaa minusta kyllä mennen tullen nurmikon...

Mukavaa viikonloppua sataa tai paistaa♥

puutarhaterveisin
Leena Lumi