keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Teresa Välimäki, Johanna Lundholm: Hyvää joulua

Hänelle joka kantaa joulua sydämessään koko vuoden, ei yksikään joulun viesti voi tulla liian aikaisin. Olin niin ilahtunut saadessani käteeni ruokakirjan, joka vei minut joulun ajan tunnelmiin, mutta myös niihin ihaniin viikkoihin ennen joulua ja viikkoihin niiden jälkeen: Vuoden eniten taikaa sisältävä kausi on lähestymässä ja mikään ei vie sinua nopeammin juhlaa liki, kuin kirja, joka tuo joulun niin kieleen kuin mieleen.

Teresa Välimäen ja Johanna Lundholmin ruokakirja Hyvää joulua (WSOY 2014) on kuin raikas tuulahdus joulun ruokakirjoihin, sillä nyt ei jämähdetä niihin ’näin on on aina tehty’ ja ’ei ole joulua ilman rosollia’ poteroihin, vaan annetaan tunnelmien viedä kokkaajaakin rennosti ja valmistetaan sitä, mistä joulupöytään kokoontujat aidosti pitävät. Kirjan reseptit ovat kohtuullisia, joten joulua ei tarvitse nauttia enää loppiasena ja jos mitä jää yli, siitä tuunataan uusi herkku. Kirjan kuvat ovat valokuvaaja Laura Riihelän ottamat ja niistä henkii talvisen vuodenaikajuhlamme herkkyys ja kodikkuus. Värimailma on värisyttävän houkuttava  ja graafinen työ, jonka takaa löytyy Timo Hämäläinen, ansaitsee ison kiitoksen, sillä taittoon on panostettu ja tekstisivuiltakin huokuu sama utuinen harmonia kuin Lauran kuvista.

Ruokakirjamaanikkona ja innokkaana kokkaajana olen nyt muutaman päivän fiilistellyt Hyvää joulua annosten parissa. Olen nauttinut talviaamuista kera joulukaakaon ja Lumimies halusi puolukkatuorepuuroa, kunnes huomasin lohturuokani riisipuuron valmistettuna niin, että valmistuksessa oli mukana kanelitanko, siis siellä hautuvan riisipuuron joukossa. Sitä meillä on huomenna! Kanelia on kautta kirjan melkein ruoassa kuin ruoassa ja se onkin hyvä juttu, sillä kaneli on paitsi herkullista, sillä on myös monia terveysvaikutuksia, kuten olemme saaneet lukea mm. Sinikka Piipon kirjasta Elinvoimaa mausteista. Hyvää joulua kirjan vinkki: Kanelitanko myös vispipuuroon!

Hyvää joulua jakaantuu kymmeneen osioon: Talviaamuihin, jossa jo vähän viivyimmekin, sillä mikä voittaa joulukaakaon ja hitaat aamut. Alkuun ja napostelunälkään on mm. paahdettuja kastanjoita, saaristolaisleipää, valkosipuli-rosépippurisilakat, vaihdan silakkamarinadia nykyisin vuosittain, joten tätä tänä vuonna!, perunablinejä kylmäsavulohitartarilla sekä lohipastaramia ja marinoitua punasipulia. Sain niin hyvää marinoitua punasipulia Siinä Yhdessä Paikassa vähän aikaa sitten, että tässä tämä ohje punasipulin osalta: 1 punasipuli, 2 rkl punaviinietikkaa, 1 tl oliiviöljyä, ripaus suolaa ja ripaus sokeria. Kuori sipuli ja leikkaa se erittäin ohuiksi renkaiksi. Sekoita pienessä kulhossa sipulirenkaiden joukkoon punaviinietikka ja öljy sekä ripaukset suolaa ja sokeria. Siinä se herkullinen lisuke vaikka juuri lohelle. Juhlapöydän pääruoat tarjoaa kattavasti niin perinteistä joulukinkkua kuin ylikypsää glögipossua, uunissa paistettua nieriää, uusia makuja kantavaa karjalanpaistia kuin herkullista täytettyä munakoisoa, joka on ihan yksi suosikeistani tässä kirjassa niin ruokana kuin Lauran upeana kuvana. Pääruokien rinnalle tarjotaan monenmoista piparjuuripunajuurista, viikuna-salottisipulihillokkeeseen, mutta me valitsemme tänään karpalochutneyn, joka on myös oivallinen ruokalahja:

1 rkl oliiviöljyä
2 salottisipulia hienonnettuna
200 g pakastekarpaloita
1 dl vaaleita rusinoita
1 omena raastettuna
1 tl anista
0,5 tl inkivääriä
0,5 tl neilikkaa
0,5 tl pomeranssinkuorta
0,5 tl mustapippuria myllystä
0,5 tl suolaa
1 mandariinin mehu
1 dl punaviiniä
1 dl sokeria

Kuumenna öljy kattilassa ja lisää sipulit. Kuullota hetki ja lisää sitten loput ainekset. Sekoita ja kuumena kiehuvaksi. Hauduta rauhallisesti poreillen 15-20 minuuttia ja jäähdytä. Lusikoi chutney puhtaaseen purkkiin ja säilytä jääkaapissa. Chutney säilyy jääkaapissa ainakin 4 viikkoa.

Jälkiruokia on moneen lähtöön suklaa- mustaherukkamoussesta jäädytettyyn minttusuklaakakkuun. Yksi hurmaavimmista on punavalkoinen jäädyke:

Katsokaa: Kuka tämän herkun kantaa joulupöytään dolcen aikaan, hän on itse kuin lumikuningatar ja vaikutus on taattu. Onko tässä vuoden kaunein ruokakirjan kuva? Tätä on ihan pakko kokeilla!

Teresan ja Johannan kirjassa valmistetaan myös joulukarkkeja niin itselle kuin lahjaksi aina pähkinänougatista manteli-suklaapalloihin. Leivonnaiset kattavat mm. joulun suklaapullat, omena-kanelimuffinit, murotaikinapossut ja vaikkapa piparidonitsit. Ruokalahjoissa on taatelipiimäkakkua, joulumysliä ja saaristolaisleipää, jonka itse saan ystävältäni joka joulu lahjaksi ja siihen sitten teemme tämän Pieniä ideoita joulun koristeluun luvusta haluan mainita jouluiset huonetuoksut. Useinhan joulumuistoista yksi vahvin on joulun tuoksu. Se koostuu tietysti monista luontaisesti jouluun liittyvästä, mutta eihän lisä haittaa tee ja nyt me täytämme pieniä lasipurkkeja joulumausteilla ja pudotamme purkkiin muutaman tipan eteriistä öljyä ja koko talo on täynnä joulua!

Juhlasta arkeen - tähteet pöytään  on ruokatuunausta, josta on tulossa kuuma ja hyödyllinen trendi: Kukaan meistä ei halua heittää ruokaa hukkaan, vaan loihdimme tähteistä yllätyksiä. Ainakin meillä, joilla juuret ovat rannikolla, joulupöytä notkuu kaloista, joten valmistakaamme ylijääneestä lämminsavulohesta lämminsavulohikeitto:

4 annosta

600 g kiinteää perunaa
1 palsternakka
1 sipuli
1 pieni fenkoli
1 sitruuna
2 rkl rypsiölyä
noin 1,2 litraa kalalientä tai vettä
3 laakerinlehteä
1 tl kokonaisia valkopippureita
2 dl kermaa
nippu tilliä
300 g lämminsavulohta
(suolaa)

Kuori ja kuutioi peruna, palsternakka, sipuli ja fenkoli. Raasta sitruunan kuori ja purista mehu. Kuumenna öljy kattilassa ja kuullota kasviksia siinä hetki. Lisää kalaliemi tai vesi, sitruunan kuoriraaste ja tilkka mehua sekä mausteet. Kiehauta ja keitä, kunnes kasvikset ovat melkein kypsiä. Lisää kerma, hienonnettu tilli ja paloiteltu lämminsavulohi. Kiehauta keitto, tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa. Sammuta levy ja anna keiton tekeytyä noin 10 minuuttia kannen alla.

Kylmäsavulohikeiton kohdalla tuli mieleeni, että jouluna toiset käyttävät sahramia tavallista enemmän eli jos sitä on siihen minipussiin hiukan jäänyt, se voisi sopia tähän keittoon etenkin, jos pitää sahramista paljon.

Tästä kirjasta tuli mukava fiilis ja kävin kaikki ohjeet läpi sillä silmällä, että nämä on suhteellisen helppo tehdä, ohjeet ovat selkeät ja Lauran kuvat innoittavat panostamaan tarjoiluun, joka on hurmaavan country&cosy. Kirjan reseptejä voi käyttää läpi talven, ei vain jouluna. Kirja menee ruokakirjojen kerääjällä omaan hyllyyn, mutta tämä on myös erinomainen vieminen ystävälle, joka kutsuu joulunalusviikolla joulukahville. Ja mikä joululahjaidea!

Suosittelen, että käyt lähimmässä kirjakaupassa vähän kurkkimassa Hyvää joulua –herkkuja, hipaiset sivuja, vähän katselet ja ennen kuin huomaatkaan suussasi maistuvat juuri ne maut, joista sinun joulusi on tehty. Meillä koko joulu tuunattiin muutama vuosi sitten ja jo oli aikakin. Vain imellettyä perunalaatikkoa hämäläiselle miehelleni vielä teen, mutta sehän sopii, sillä kuten Teresa ja Johanna toteavat kirjastaan:

Kädessäsi on kirjan verran joulua, jossa on jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain yllättävää!


*****

tiistai 30. syyskuuta 2014

Lupasin teille esitellä ponchoni ja kirjamessulippujen voittaja on...

Täällä lupasin esitellä teille Peter Hahn ponchoni ja tässä nyt muutama kuva kovassa tuulessa otettuna tänään.
Kerrankin tunnen saaneeni hinnalle vastetta, sillä tämä poncho on ihan mun juttu.
Kirjamessuliput arvonnassani on voittanut Tiia K. Onnea Tiia♥  Ilmoitatko minulle osoitteesi, niin laitan sinulle tulemaan messuliput avec.

Rannalle patikoi eräs tuttu herra ja niinpä hän otti meistä kuvan, jossa taidamme olla ihan itsemme näköisiä.


Love
Leena Lumi

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Hän ei enää leiju, ei enää levitä tähdin kirjottua viittaa öisten metsien ylle; hän on yhä sekalaisen taikuuden vallassa, mutta hän on myös nainen, joka seisoo katolla itseään paljon nuoremman miesystävän kanssa lumipyryn piiskaamana, tavallisen maailman asukas, joku joka voi sanoa: ”Se avioliitto on tosi outo juttu.”

Michael Cunninghamin uusin romaani Lumikuningatar (The Snow Queen, Gummerus 2014, suomennos Raimo Salminen) on mielestäni kirjailijan kaunein ja utuisin teos. Se on kuin lumihiutale, yhtä uniikki, yhtä pakeneva ja sulaa jos vangitset sen. Vaan jos sallit sen leijua ja antaudut itse mukaan, ymmärrät, miksi juuri tämä Cunninghamin teos on häneltä kaunein.

Kaikki alkaa hetkestä, jolloin Barrett Meaks kävelee kotiin New Yorkin keskuspuiston läpi jälleen kerran jätettynä. Yllättäen hän näkee valoilmiön, jonka tulkitsee merkitsevän jotakin erityistä. Se voi olla Jumalan katse, se voi olla vaikka vain poikkeuksellisen kirkas tähdenlento, mutta yhtäkaikki, tuo hetki ei jätä Barrettia rauhaan ja selityksen löytääkseen hän kääntyy kirkonkin puoleen.

Kotona Barrettia odottavat hänen veljensä Tyler sekä tämän vakavasti sairas vaimo Beth. Tyler yrittää luoda vaimolleen unohtumatonta rakkauslaulua, mutta törmää alati rajallisten kykyjensä tylyyteen. Noina hetkinä hän tuntee, että vain huumeet voivat avartaa hänen luovuuttaan. Beth on hyvin sairaanakin kuin voimakeskus ja elämän tarkoitus veljeksille, jotka kaikin tavoin keskittyvät hänen olonsa helpottamiseen.

Lumikuningattaren henkilögalleria on kiitettävän pieni, sillä merkittäviä persoonia ovat edellämainittujen lisäksi vain 52 –vuotias Liz Compton sekä tämän nuori ja jumalaisen kaunis 28 –vuotias rakastaja Andrew, joka lumisateisessa aamunkoitossa on ’vavahduttavan suloinen, hohtavan valkea kuin Giotton pyhimys’.

Pyrylumisena leijuvassa kirjassa on sitä ajallisesti reaalielämään sitova ja etenkin Tyleria rasittava poliittinen ankkurinsa eli Yhdysvaltain presidentinvaalit, jolloin:

Viis tulevasta. Valmistaudu siihen. Valmistaudu luihuun ja sydämettömään vanhaan presidenttiin ja hänen varapresidenttiinsä, joka luulee että Afrikka on maa eikä manner ja joka ampuu susia helikopterista.

Miten minusta tuntuu, että noihin aikoihin Tyler ja minä rukoilimme samaa iltarukousta ilta illan jälkeen: Kiitos ei McCainia eikä Sarah Palinia!

Lumikuningattaren henkilöiden sisäiset maailmat limittyvät lukijalle sulavasti avautuen. Tylerin avuton lahjattomuus ja heikkous heroiiniin sekä vanha lupaus äidilleen suhteessa veljeensä Barrettiin, Bethin kaunis vahvuus kuoleman sairaanakin, Lizin elämännälkä sekä järki, Barrettin valoilmiönäky, jolle hän hakee korkeampaa merkitystä sekä epäonni rakkaudessa, kaikista näistä kutoutuu 
unenomainen mosaiikki, joka kantaa Cunninghamin eittämättä huomattavaa kirjallista lahjakkuutta. Mitä ikinä olen milloinkin mieltä Cunnighamin kirjoista, hän todella osaa kirjoittaa. Olen lukenut häneltä kaikki paitsi Säkenöivät päivät, mutta jos vertaan Lumikuningatarta vaikka Koti maailman laidalla tai Tunnit teoksiin, tämä on yhtävertainen niin tarinassa kuin tyylissä. Illan tullen on aivan oma lukunsa ja Samaa sukua olen jostain syystä unohtanut, kun kannet ovat sulkeutuneet. Cunninghamin uusin ja häneltä herkin, ei niin vain unohdu, sillä Lumikuningatar hemmottelee vaativaa lukijaa monin tavoin sekä tarjoaa:

...kaipuun joka on kylmää, puhdasta ja pysäyttämätöntä kuin lumi.

Väistämättä Lumikuningatar hipaisee kauniissa melankoliassaan teosta Tunnit, sillä eihän se voi olla tulematta mieleen, kun Tyler tuntee Septimuksen tavoin suurta vetoa...

Michael Cunninghamin Lumikuningatar on tarina, jossa ei tapahdu mitään ja tapahtuu kaikki. Se on teos moraalista. Se on yhtä uniikki kuin lumihiutale. Tarina on ihmisten päänsisäisyyttä tiettynä lumisateisena aikana, jolloin sisällä haisevat sairaus ja ruoankäryt, ulkona kaikki maailman raikkaus ja houkuttava puhtaus. Lumikuningatar on ihmismielentarkkailua ja elämän suurta kysymystä: Jumalan silmä katsoi eilen illalla Maahan...vai katsoiko?

Hän alkaa taas laulaa, Bethin nähdessä unta viereisessä huoneessa. Hän laulaa hiljaa rakkaalleen, tulevalle vaimolleen, kuolemaa tekevälle tytölleen, tytölle jolle tämä laulu ja, luultavasti oikeastaan, kaikki hänen laulunsa on tarkoitettu. Hän laulaa huoneen kirkastuvaan ilmaan.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Tähdet alkavat syttyä ja jotenkin sitä ymmärtää että...

Tähdet alkavat syttyä ja jotenkin sitä ymmärtää että se
on ohi nyt: ei väliä sillä mitä odotit ja mitä tuli. Keltaiset 
koivut hohtavat pimeässä, menneen kesän haamut,
varmistamassa ettet unohda. Äkkiä sävähtää lävitsesi 
ilo: olet vapaa! Pudonneet lehdet kahisevat jaloissasi,
väistelet puita ja naurat täyttä kurkkua. Luoteesta nousee
pilviverho joka peittää tähdet.

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Tähän voisi tottua...ja viikonloppua!

Tähän voisi tottua eli olla haastateltavana Siinä Yhdessä Paikassa, jossa voi nauttia alkupalaksi vaikka tällaisen fine dining jutun eli kirjolohi, tilli ja maalaisleipä, mutta kuten huomaatte on tässä muutakin.  Kaksi meistä nautti tämän.
Kaksi valitsi marinoituja suppiksia, jotenkin ihanasti käsiteltyä punasipulia, palsterankkapyreetä ja sitten vielä jotain, mitä en muista. Suppilovahverot marinoituina lisäkkeinä olivat niin herkkua, että nyt täytyy kaivaa tuo resepti esiiin.
Pääruokana oli rautua, herkkutattia ja timjamia. Maistui taivaalliselta!
Jälkkärinä oli köyhät ritarit kera marjojen ja vaniljajäätelön. Juomana olivat vesi, valkoviini ja kahvi.
Tähän voisi tottua, että Kari Martiala ja Helena Lylyharju istuvat vastapäätä ja jossain pyörii nauhuri. Meillä oli niin hauskaa, että hups!, neljä tuntia kiiti ihan huomaamatta. Vastapäätä meitä istuivat ruoka-alan ammattilaiset. Helena on keittiömestari ja ruokatoimittaja. Kari Martiala on Suomen Keittiömestarit ry:n Vuoden tiedottaja 2012 -tittelillä palkittu ruokatoimittaja ja valokuvaaja. Kari on monessa mukana, miten hän ehtiikään...ja tänään hän oli tekemässä minusta kirjabloggaajahaastattelua. Juttu tulee tammikuussa ilmestyvään Meidän Suomi -lehteen, josta en ollut kuullutkaan ennen Karin yhteydenottoa. Meidän Suomi lehti on Valittujen palojen harraste- ja matkailulehti, jonka ydinkohderyhmä ovat aktiiviset 50+ -lukijat. Lehti lupaa tekemistä vuoden jokaiselle päivälle. Meillä oli niin rennon iloista, että sääliksi käy Karia, kun hän purkaa meidän naurua ja intoilua järkevään muotoon. Samat kiinnostuksen kohteet, muukin kuin ruoka, kävivät hyvin pian ilmi.

Oi, Helena ja Kari, kiitos hauskasta iltapäivästä♥ 

kiittäen 
Leena & Reima
Erittäin hyvin Pöllöwaariin sopivat nämä Taika-sarjan lautaset. Suosittelen ravintolaa vuosikymmenien kokemuksella!
PS. Valkoisen varjoliljan sipulit ovat saapuneet: Olen loppuviikon istuttamassa näitä kaunottaria sekä pesemässä ruukkuja ja istuttamassa callunoita etc. Kuva kirjasta Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia. Muistakaa myös Sailan kirja Kukkia sipuleista.

Puutarhaillaan, nautitaan...eli mukavaa loppuviikkoa ja viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti♥ Muistakaa tämä, jos haluatte olla mukana Helsingin kirjamessujen lippuarvonnassa.

Love
Leena Lumi

tiistai 23. syyskuuta 2014

Vähän menneistä ja tulevista tuulista sekä pieni pika-arvonta

Sataa ensilunta ja tekee mieli kertoa vähän mitä on tulossa. Kertoisin myös tulevista kirjoista tarkemmin, mutta kun valinta on aina hetken lapsi eli alan lukea sitä, mikä vetää. Nyt on luvun alla Michael Cunninghamin Lumikuningatar, joka on kaunis, herkkä ja omalla tavallaan yhtä uniikki kuin on lumihiutale. Sen sijaan tiedossa oleva lukujärjestys näyttää tältä:

1.  Loka-marraskuulla valitaan vuoden 2014 kaunein kirjan kansi Leena Lumissa. Tapahtuma on samalla arvonta, johon saavat osallistua blogini lukijoiksi kirjautuneet henkilöt. Tässä viime vuotta ja voittajat eli vuoden 2013 kauneimmat kannet:
2013 avasin kansikisan jo 29.10. Toivottavasti myös tulevan lokakuun lopussa, jota ennen ovat kuitenkin
2.  Helsingin kirjamessut 23.-26.10. ja messujen teemamaa on Italia. Lukekaa vaikka Silvia Avallonen Teräs, jos haluatte maistaa Italiaa matkailumainoskuvien luomaa mielikuvaa enemmän. Olen messujen aikaan pääkaupungissa koko viikonlopun eli pe-su, mutta kirjamessuilla perjantaina ja lauantaina, joten tutut tulkaa moikkaamaan: Tavataan kuohuviinin äärellä entiseen malliin:
Kuvassa bloggaaja ihailemansa Marja-Leena Virtasen kanssa. Ellet ole vielä lukenut Kirjeitä kiven alle, nyt on jo aika!
Tässä vuoden 2013 messuilua kera 'vanhojen' kirjabloggaajakollegoiden sekä Vappu Kannaksen, jonka seurassa pääsimme Prinssi Edwardin saaren tuuliin ja tunnelmiin.

Minulla on kaksi ylimääräistä kirjamessulippua, jotka arvon yhdelle. Kuka siis haluaa mennä Helsingin kirjamessuille kera ystävän, kommentoi tähän postaukseen ja ilmoittaa halukkuutensa saada liput, on mukana nopeassa arvonnassa. Lippuja voi tavoitella lukijakseni kirjautunut, joka ilmoittaa myös yhteystietonsa: aktiivisen blogin tai sähköpostiosoitten ellei blogia ole. Arvonta tapahtuu viikon päästä tiistaina eli 30.9.

3.  Muutamat lukijat ovat pyytäneet minua listaamaan suosikkielokuvani ja senkin aion tehdä, sillä edellisestä kerrasta onkin jo aikaa. Mottoni voisi olla vaikka Rakastan kirjoja, mutta elokuvat...
Hyvät elokuvat ovat osa elämästä nauttimista. Ne kuuluvat kirjojen, rakkauden, kuvataiteiden, luonnon ja monen, monen muun ohella Kaikkien Aistien Juhlien Vaalimiseen.
4.  Viime vuonna julkaisin Leena Lumin puolivuotiskatsaus, kevätkesä, mutta nyt sellaista ei synny. Jos tapahtuu liikaa, sitä ei saa ulos. Sitten tuli vielä Leena Lumin puolivuotiskatsaus, loppuvuosi mutta sitäkään ei nyt tule. Kun sydän on liian täysi, se vaikenee. Ja kaikki aikanaan. Sen sijaan lupaan taas listata vuoden 2014 parhaat kirjat blogissani ja ehkä teen jopa kahdenkymmenen parhaan kirjani listan kaikista blogiini runsaan viiden vuoden, ehkä silloin jo lähemmäs kuuden vuoden ajalta, lukemistani.
Vuoden 2013 parhaat kirjat oli yhtä juhlaa kiitos Riikka Pelon Jokapäiväisen elämämme. Mitä ihmettä tekee Koch, kun häneltä ei ole tullut uutta kirjaa?
5. Tämä kurtturuusun nuppu on saanut päälleen lunta koko päivän. Ihan oikeaa lunta, joka tosin sulaa saman tien. Pelakuut on tänään kannettu sisälle jatkamaan kukkimistaan, kunnes ne marraskuun lopulla siirtyvät muutamaksi kuukaudeksi talviunille kellariin. Kurtturuusu on hyvä esimerkki vaatimattomuudesta ja sisusta: Se ei pyydä mitään, kukkii alkusuvesta ja vielä lumessakin, mutta se kukkii!

Olen huomenna liesussa puolen päivän jälkeen, sillä lupasin 'vielä yhden' haastattelun. Aihe on tietenkin kirjabloggaus. Kerron vasta sitten kun näen valmiin tekstin, mihin lehteen se tulee ja milloin. Nyt pitäisi kai alkaa vähän miettiä mennyttä ja nykyisyyttä kokonaisuutena...sekä lakata kynnet: Diorin Cherry Flower, vai ehkä IsaDoran Arctic Frost tai saman valmistajan Water Rose, Maybellinen Strong Mint vai Candy Frost, vai kuitenkin Mavalan Lisboa, Dakar tai Osaka. Ehkä kuitenkin Lorealin  Color Riche 207... Miten kevyttä joskus miettiä vain kynsilakan sävyjä! Try it!

Love
Leena Lumi
Birgitta, se on tuo keskimmäinen sävy!

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Sunnuntaikävelyllä tulin synnintuntoon eli salattu paheeni ja...

Aamu oli niin kaunis eli oli pakko saada kuvattua rippunen ruskaa kera limen hortensian. Tämä on sisäkukkana nyt minulla kukkapöydässä, jota etsin vuosia. Halusin samanlaisen kuin oli lapsuudenkodissani ja löytyihän se, kun äiti ryhtyi toimeen eli tämä ihanuus on välttämätön taloon, jossa ei ole kunnon ikkulautoja tai -syvennyksiä:
Siis tällaisen voi löytää Luvian torilta, joka toimii torstaisin. Ja sieltä sitten saa samalla myös vaikka mitä merikalaa ja on takuulla just pyydettyä.
Sunnuntaikävelyllä pitkin Päijänteen rantoja, huomasimme, että ruska ei ole vielä alkanut. Paremman puutteessa Lumimies sitten päätti kuvata maaillman kestävimpiä lenkkihousuja, jotka ovat
ratsastushousut! Huomasin viime keväänä, että näissä ei tule kylmä, kestävät kiitos nahkapaikkojen istahtaa vaikka rantakiville ja koska nämä on valmistettu ratsastuskäyttöön, ovat tietenkin joustavat.
Ja näillä sitä on hyvä vaikka polvistua islanninhevosen eteen. Tässä ei ole kylmä ilma, lumihan ei ole kylmää, vaan hellää ja valkoista, joten pärjäsin ilman talviratsastsuhousuja, joita en aio teille esitellä ikinä. Heti kun hirvikärpäset, joita kammoa hulluna, ovat kuolleet, lähden Bessulle yökylään ja ekana päivänä lähdemme kahdestaan hevosilla maastoon. Ehdottomasti loppuvuoden tähtihetki!!!
Synnintunnustukseni lähestyy, sillä Salattu heikkouteni, kallis paheeni iski jälleen. Muistanette tämän lilan villatakin. Olen käyttänyt sen melkein loppuun eli just kohta se siirtyy ihan vain kotivillajakuksi, vaikka onkin unelmaista kashmiria. Sen jälkeen tuli yksi cappuccinon värinen neuletakki, josta en nyt löytänyt kuvaa, mutta sitten tulikin stop: Buy nothing today, buy nothing this year! Päätin käytyäni carderobini totaalisesti läpi, että ryhdyn vaateostolakkoon. Enkä tee mitään sellaista, että vien vaatteita kirpparille, vaan pakotan itseni käyttämään kaikki hankintani itse loppuun. On muutenkin alkanut kasvaa nälkä minimalismiin, joten kaikki liika tavara ja etenkin omat vaatekaappini saavat minut ahdistumaan. Vähemmän on enemmän!!! No, tietysti tällä ankaralla tiellä piti tulla vastaan joku houkuttaja ja minä raukka lankesin täysin:
Omistan ulkoiluviitan, mutta se on popliinia. Olen kuitenkin huomannut, että olen viittatyyppiä. Ja tämä poncho on kashmiria eli suven viileään iltaan, syksyn visiitille, lämpimille syyskuun kaduille ja sitten kun se on joskus kulahtanut, siitä tulee rakkain, pehmeä päällä pidettävä, kun tarvitsee lämmintä ylle. Selvästikin selityksen makua, mutta tämä vain on niin mun juttu, että en pystynyt ohittamaan. Lisäksi hän, jota tästä lankeemuksesta saan kiittää, kertoi minulle, että tuote on tarjouksessa. Enhän minä ikinä ehdi avata mun Peter Hahn -kuvastojani.
Miltei lankesin tähän punaiseen, kunnes tajusin, että punaisen punainen ei ole mun juttuni. Olisi pitänyt olla korallinpunainen, niin sitten se olisi ollut siinä.
Korallinpunainen on niin blondin väri, mutta viininpunainenkin joskus käy ja softi lila on aivan ihanuutta. Parempi puoliskokin pitää korallista - minulla. Toinen asia on sitten se, että mitä hän pitää Peter Hahn -heikkoudestani...
Nyt laskin niin monta minäminäminä -kuvaa, että taitaa mennä tovi seuraavia odotellessa ellen sitten innostu ponchostani liikaa, kun se viikon parin sisällä saapuu. En innostu...lupaan sen.

On ollut aikamoista haipakkaa, joten kirjoja tulee hitaasti ja saa tullakin. Missioni on vaihtaa pääni toiseksi niin, että alan suorittamisen sijaan nauttimaan elämästä ja tekemään kaiken hitaasti. Kukaan ei usko, mutta olen matkalla sitä kohti. En suosittele vedolyöntiä suorittaja-Leenan puolesta.
Ahkerat, vaatimattomat kurtturuusut aukeilevat lumiin asti. Eilen Bessu nouti kasveja kukkapenkistä, joka oli noin 28 vuotta ollut samassa kuosissa. Siihen oli vain lisätty multaa, lannoitteita ja valkoinen iiris sekä sipulikukkia. Monta vadillista lähti silti kukkia ja sitten pääsimme kukkapenkin kimppuun, josta Lumimies nosti pois valtavan kiven: Haluan varmistaa ensi viikolla saapuville valkoisille varjoliljan sipuleille parhaan mahdollisen kasvun. Niistä kaksi menee suuriruhtinatar Olgan haudalle, jonne puutarhaliikkeen virheen takia tuli viime vuonna punaista varjoliljaa. Kaikki korvataan ja punaisetkin saavat jäädä, mutta valkoista on saatava. Penkki näytti illalla tosi tyhjältä, joten siirsin siihen pari Hosta Halcyon -kuunliljaa, joka on minusta kuunliljoista kaunein. Kerran menin sitä lisää ostamaan sinä vuonna kun sitä vielä sai. Olin jo ottamassa niitä, kun siihen tuli yksi rouva ja kävi ilmi, että hän oli tullut Tampereelta asti noutamaan juuri mainittua, kaunista, pientä kuunliljaa. No, minullahan niitä jo oli, joten soin ne hänelle mielihyvin. Perennoita pääsee aina jakamaan.
Huomenna on Ruhetag, mutta tiistaina laitan, mitä on tulossa eli vähän tulevien viikkojen ja kuukausien juttuja etc.

Kaunista sunnuntaiehtoon jatkoa kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

lauantai 20. syyskuuta 2014

Mitä on huomenna? Ehkä ei sinua. Ehkä toisen syli ja...

Mitä on huomenna? Ehkä ei sinua.
Ehkä toisen syli ja uusi kosketus ja samantapainen tuska...
Minä lähden luotasi varmemmin kuin kukaan toinen.
Minä palaan takaisin kuin kappale sinun omaa tuskaasi.
Tulen luoksesi toisesta taivaasta uuden päätöksen tehneenä.
Tulen luoksesi toiselta tähdeltä katse entisellään.
Tulen luoksesi vanha kaipuuni uutena piirteiltään.
Tulen luoksesi omituisena, ilkeänä ja uskollisena
sinun sydämesi kaukaisen kotiaavikon villieläimen askelin.
Sinä taistelit minua vastaan rajusti ja voimattomasti
niin kuin ihminen taistelee vain kohtaloaan, onneaan 
                                                         ja tähteään vastaan.
Minä hymyilen ja kiedon silkkilankoja sormeni ympäri
ja sinun kohtalosi pienen kerän minä kätken 
                                                        leninkini poimuihin.

- Edith Södergran -
Elämäni, kuolemani, kohtaloni (Otava 1994, suomennos Pentti Saaritsa)
kuva Pinterest, Anne Julie Audry 

perjantai 19. syyskuuta 2014

Peter James Suomessa ensi viikolla!

Kirjailija Peter James saapuu Suomeen 23.9. julkistamaan yhdeksännen suomennetun romaaninsa Kuoleman kello käy (Dead Man's Time, Minerva Crime 2014, suomennos Maikki Soro).

Peter James on kirjailija, käsikirjoittaja, tuottaja ja yksi Ison-Britannian suosituimmista dekkaristeista. Hänen teoksensa ovat olleet jatkuvasti Britannian bestseller-listojen kärjessä, ja niitä on käännetty jo 36 kielelle. Hänen huippusuositun Roy Grace -sarjansa kirjoja on myyty yli 14 miljoonaa kappaletta.

Peter on palkittu niin lukuisilla palkinnoilla, että lista olisi tähän liian pitkä. Olen lukenut hänen kaikki Roy Grace -kirjansa ja olen yhtä koukussa niin Roy Graceen, kuin olen Will Trenttiin tai Sebastian Bergmanniin!

Olisin saanut varmaankin tietää, mikä on Peterin lempiruoka, suosikkielokuva tms. jos vain olisin ehtinyt julkkareihin Helsinkiin, mutta olen jo aikaa sitten luvannut eräälle lehdelle haastattelun seuraavaksi päiväksi täällä Jyväskylässä, joten aikataulu ei sallinut. Sen tiedän kuitenkin, että Peter pitää koirista vähintäin yhtä paljon kuin minä:
Samoin hevosista:
Ja merestä:
Ja hän on komea peto kehittelemään trillerien juonia!

Welcome to Finland, dear Mr. James♥

Love
Leena Lumi

Almost like Englishman in Finland: Englishman In New York

torstai 18. syyskuuta 2014

Peter James: Kuoleman kello käy

Brooklyn, helmikuussa 1922

Isä antoi pojalleen viimeistä kertaa hyvänyönsuukon – vaikkei kumpikaan heistä sitä tiennytkään.
Poika ei koskaan nukahtanut, ennen kuin isä oli antanut hänelle suukon. Hän odotti joka ilta pimeässä, vielä kauan nukkumaanmenoajan jälkeen, kunnes kuuli huoneensa oven aukeavan ja näki valon tulvivan sisään porrastasanteelta. Sitten hän näki varjomaisen hahmon, ja hänen isänsä raskaat askeleet kuuluivat paljailla lattialaudoilla. ”Hei, pikku kaveri. Oletko hereillä?” isällä oli tapana sanoa matalalla, kumealla äänellään.

”Jep, iso kaveri, täällä ollaan! Saanko katsoa sinun kelloasi?”

Peter Jamesin yhdeksäs Roy Grace -trilleri Kuoleman kello käy (Dead Man’s Time, Minerva Crime 2014, suomennos Maikki Soro) sai minut hätkähtämään aikaa, sillä vastahan oli vuosi 2010 ja kirjoitin Jamesin ensimmäisestä Roy Grace –sarjan kirjasta Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple) ja sen jälkeen kaikista tässä välissä. Kuten aikaisemminkin vertaan Peterin teoksia hänen omiinsa ja enpä voi olla hymyilemättä sille innokkaalle kirjabloggaajalle, joka kirjoitti hänen ensimmäisestään: ”Peter James ei sorru yhteenkään mokaan! Olen törmännyt täydelliseen brittidekkaristiin!” Well...minun suhteeni Jamesiin alkaa olla jo kuin vanha avioliitto, sellainen tuttu ja turvallinen, jossa väliin sanotaan totuuksia ja sitten taas tykätään ihan hirveästi.  Te löydätte kaiken minun mielipiteistäni Roy Grace -dekkareihin täältä Vannon, että nauroin itsekin!

Nyt kuitenkin Kuoleman kello käy ja vakuutan, että sekä ruusut että muutamat risut lentelevät. Kuoleman kello käy jatkaa suoraan edellisestä eli Kuolema kulkee kulisseissa (Not Dead Yet), joka meni minulla kolmanneksi parhaaksi Peterin Roy Grace –kirjoista ja siellä se pysyykin, mutta jakaa nyt sijansa tämän uusimman kanssa. Pidin ihan järkyttävän paljon Kuoleman kello käy alusta, jossa lähdetään liikkeelle vuodesta 1922 ja pienestä pojasta, jonka isä tulee toivottamaan hyvää yötä. Isä, joka kantaa kaulassaan jänisaiheista jengikorua, joka merkitsee kuulumista jo 1850 –luvulla perustettuun irlantilaismafiaan Dead Rabbits. Poliisioperatiivisista tehtävistä varsin innostuneelta Peteriltä oli bonusta tuoda psykologista syvyyttä kirjaansa.  Samaa kyllä kiittelin kirjassa Kuolema kulkee kannoilla (Dead Like You), mutta en ihan näillä sanoilla. Jatkan tästä, mutta ensin on mainittava tuo suora kytkentä edelliseen eli kirjan kauhupointti on rikosylikomisario Roy Gracea silmittömästi vihaavan Amis Smallbonen vapautuminen vankilasta. Roy on vauvan, Noahin syntymän myötä, nostanut kortin, joka tekee hänestä haavoittuvan, sillä mitä voi alati töitä paiskova poliisi, jolla on kotona vaimo, vauva ja hassu koira Humphrey, mitä voi mies millekään New Yorkista saakka, vaikka Amis Smallbone onkin...ja Cleo:

Tuuli ulvoi yhä ulkona, ja hän tunsi ikkunaruudun läpi tulevan vedon kasvoillaan. Jostain kaukaa kantautui sireenin murheellinen ujellus. Jostakin syystä, mitä hän ei osannut selittää, hän oli todella hermostunut tänä iltana. Hermostunut tuulen huminasta. Hermostunut lapsensa puolesta. Hermostunut heidän tulevaisuutensa takia. Eräs lause, jonka hän oli lukenut pari päivää sitten Sofokleen kirjoituksista, vaikutti yhtäkkiä hyvin osuvalta. ”Pelokas ihminen kuulee kaikkialta rapinaa.”

Kirjan parhautta ovat historiallinen aikajana ja se, miten viha voi olla pitkä silta mantereelta toiseen, melkein vuosisadasta toiseen. Varakas, 98 –vuotias Aileen McWhirter joutuu julman ryöstömurhan uhriksi ja koska Aileenin 95 –vuotias veli Gavin Daly ei usko poliisin kykyihin selviytyä asiasta, hän ottaa oikeuden omiin vanhuksen käsiinsä tiukemmalla otteella kuin kukaan voisi ikinä ikämieheltä uskoa. Se mistä hän ammentaa voimansa selviää vain kirjan lukemalla, mutta pakko sanoa, että ymmärsin Gavinia todella, todella syvästi riippumatta siitä, mitä hänen oli tehtävä, mikä oli hänen missionsa tässä elämässä. Se missio, jonka hän oli luvannut itselleen seisoessaan sumuisessa satamassa New Yorkissa nojaten RMS Mauretanian kaiteeseen Vapaudenpatsaan hiljalleen hävitessä aamu-usvaan.

Kuten tavallista Peter Jamesin kirjassa kaikki on kohdillaan: tempo, henkilöiden määrä, pelottavuus, entisen lyhyt kertaus...,josta pääsemmekin sitten siihen, että Royn kadonnut Sandy –vaimo ei tee vieläkään kunnon paluuta! Sandy –koukku löystyy ellei Sandy –rintamalla pian tapahtu jotain todella tuntuvaa. Peter, hurry up with Sandy, make her do something really terrifying, please!

Tuli joka oli syttynyt hänessä helmikuisena yönä vuonna 1922, paloi entistä kuumempana nyt, varhaisena syyskuun aamuna vuosikymmeniä myöhemmin.

Hän musersi sikarinsa pikkuruisen tumpin tuhkakuppiin ja katsoi jälleen kerran Daily Newsin sivua.

Oliko kyse sattumasta? Jumalan käyntikortista?

Vai kuolleesta miehestä, jonka aika oli koittanut?


*****


keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Tänään Teemalla viiden tähden leffa, josta olen puhunut ennenkin, mutta...

Tänään Teemalla klo 22.05. Mike Leigh'n elokuva Vuosi elämästä (Another Year, Britannia 2010). Kävimme tämän katsomassa ensin elokuvateatterissa ja sitten se oli pakko ostaa. Vakuutan, että tässä elokuvassa on sitä jotain, mikä ei jätä rauhaan. Kirjoitin leffasta jo täällä
Erittäin ansiokkaasti Leena Virtanen kirjoittaa tänään tästä viiden tähden elokuvasta Helsingin Sanomissa: Lukekaa se tarkasti, myös rivien välit, sillä tämä elokuva viestittää eniten sillä, mitä ei niin suoraan näytetä. Itse olen miettinyt pääparin, noin kuusikymppisten Gerrin (Ruth Sheen) ja Tomin (Jim Broadbent) avioliittoa, joka on niin korostetun tasapainoinen, että se on hiukkasen epäuskottavaa. Sitten kun olin katsonut filmin kolmanteen kertaan, tulin kauheaan johtopäätökseen: Pariskunta ammentaa onnensa omahyväisyydestään eli siitä kuinka paljon parempia he ovat kuin muut. Sitä kätketään ja etenkin filmin aluksi sitä ei voi edes mahdolliseksi uskoa.
Näin Leena Virtanen tämän päivän Hesarissa jutussa Hei onko sinulla kaikki hyvin?:

"Akateemisesti koulutetut Tom ja Gerri ovat etuoikeutettuja, ja heillä on varaa tarjota hetkeksi kodin ja pitkän parisuhteen lämpöä ystävilleen, joille ei ole suotu samaa onnea."

"Heidän kotonaan käy varsinkin keski-ikäinen sinkku Mary (Lesley Manville), joka nousee elokuvan viimeisessä jaksossa oikeastaan päähenkilöksi."

"Olisi liian ennustettavaa, jos elokuva vain paljastaisi lopulta, että Tomilla ja Gerrillä on synkkiä salaisuuksia."
"Sen sijaan elokuva tunkeutuu mitä kuuluu? -kysymysten taakse ja osoittaa piinallisen tarkasti, miten lähellä huolehtiminen on pikkuporvarillista ylimielisyyttä, vaikka kukaan ei sitä havaitsekaan."

Huomenna on arkipäivä, mutta tämän voi tallentaa ja sitten katsoa aika ajoin uudestaan. Pidän etenkin elokuvan neljästä vuodenajasta, mutta sitäkin tärkeämpää on filmiin kätketty viesti, joka on erinomainen rokotus snobismia, pöyhkeyttä ja omahyväisyyttä vastaan.

rakkaudesta elokuvaan
Leena Lumi

Another Year