lauantai 30. elokuuta 2014

Ilta

Musiikki helisi puutarhassa
sanomattoman surullisesti.
Jäämurskassa tuoreet osterit
mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:
"Olen uskollinen ystävä!"
Hänen käsiensä kosketus
on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,
noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa.
Kullanvaaleiden ripsien alla
tyynessä katseessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet
laulavat usvan noustessa:
"Kiitä taivasta, olethan vihdoin
kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)
kuva Päivi Koivuranta

torstai 28. elokuuta 2014

Voihan Vanille Fraise!

En vieläkään tiedä, mistä kaikki tämänpäiväinen hullutus oikein alkoi, mutta voihan siitä kiittää vaikka tätä kuvaa, jonka löysin täältä  Tai sitten voin kiittää äitiä, joka on pitkin syyskesää puhunut syyshortensiasta, jonka kukat ovat ensin vaaleat, sitten ruusunpunaiset ja lopulta viininpunaiset. Siis äiti yllytti, sillä tänään hän soitti minulle porilaisesta puutarhaliikkeestä aamuvarhain ja halusi minun varmistavan googlaamalla, että hänellä on kädessään oikea syyshortensiauutuus eli Hydrangea paniculata Vanille Fraise, 'Renhy'. Syvin syy lienee suuri pettymykseni siihen, miten kuutamohortensia on kasvanut etupihalla vastapäätä upeita syyshortensioita...ja myönnän, että tuttu puutarhuri ihmetteli aikanaan, miksi laitan kuutamohortensian ETUpihalle, kun tilaa on muuallakin...
Onneksi Lumimies on yllytyshullu, joten meillä tapahtui sitten tänään niin, että etupihalla, vastapäätä syyshortensioitamme joitakin vuosia kasvanut kuutamohortensia sai kyytiä kesken kukinnan. Aamuyöstä mietin jo tulevaa strategiaa, sillä olen täydellisen uupunut pensaaseen, joka on vihdoinkin alkanut kasvaa ja kukkia runsaasti, mutta jonka oksat viistävät maata vaikka mitä tekisi. Minä en moista tuettavaa kaipaa etupihalleni ja nyt kun 'kuutamoinen' siirtyi japanilaiseen rinteeseen, aion leikata hänet ihan vaikka bonsaiksi kukinnan jälkeen, kuten tekee eräs rouva vastoin kaikkia ohjeita, mitä tästä kasvista sanotaan: Ja tuloksena on jämäkkä, runsaasti kukkiva pensas!
Lumimies söi niin tyytyväisenä tänään kanssani lounasta Viherlandiassa, että ei tosikaan. Herkullinen kana-ateria ja loistavat salaatit tekivät hänet suopeaksi touhulle, jota hän ei pitänyt järkiperäisenä;) Hyvässä yhteisymmärryksessä tämä hulluntouhu sitten kuitenkin sujui ja 2,5 metriä korkea, runsaasti kukkiva kuutamohortensia kulki rappuja puutarhamme kakkostasolle
ja sieltä edelleen sateen liukastamaa kalliota pitkin kottikärryissä talon pohjoispäädyn japanilaiseen rinteeseen, jossa nyt kukkivat vain kuunliljat
Tässä sitten osa siirtoressukasta viistosti ylhäältä kuvattuna. Japanilaisen rinteen oikeassa reunassa on mongolianvaahtera, jonka olemme halunneet pitää pikkupuuna toisin kuin muut mongolialaisemme. Sitten tulee atsalea, kuutamohortensia ja sen toisella puolella taas atsalea. Koko tämä rinne oli määrä tuoda tänä vuonna Leena Lumin puutarhaan, mutta lumeton talvi vei melkein kaikki rinteen peruskasvit eli Repandat, jotka on jo osin korvattu atsaleoilla ja jatketaan ensi keväänä.  Rinteen kukat ovat scillaa, muscaria, kevätesikkoa, akileijaa ja kuunliljaa. Kukkien välissä virtaavat kivipurot. Yllättäen tänä vuonna tuntuvat myös digitalikset kiintyneen rinteeseen. Rinteen alaosassa näkyvä puu on vaahtera, josta tavallaan alkaa puutarhamme kolmas taso, jossa tuo tylsä nurmikko, mutta oikella kaarisilta ja vaikka mitä ja vasemmalla hedelmäpuutarha.
No niin, nyt äiti soitti, että hän on löytänyt aivan uudenlaisen 'toisen' syyshortensian, jonka aikoo hankkia jo viikonloppuna. Kun lähdin etsimään tätä Hydrangea Panaculata 'Bombshell' pensasta, löysin kuvan Kauppilan sivuilta. Minä kyllä taidan nyt tyytyä siihen, että edessä on kuunliljojen ja keltakurjenmiekkojen jako, himoittavat, odotetut sipulikukkaistutukset ja sitten parin yli sata vuotiaan ja lahon puun jättimäiset kaatohommat lehdostamme. Yhtäkään puuta en ihan vapaaehtoisesti kaataisi, sillä kuten Gibran toteaa: "Puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle. Me kaadamme ne ja muutamme ne paperiksi kertoen siten tyhjyydestämme."
Meillä kukkivat nyt runsaina vain syyshortensiat, kuunliljat ja kallionauhukset. Leimukukat myös, mutta niitä parin viikon rankkasateet ovat rökittäneet rankasti. Tänään istuttamamme syyshortensia Vanille Fraise on vasta nupuilla, joten on aika jännittävä seurata, miten se ehtii kukkansa avata. Seuraamme pikkuista blogissa syyshortensioissa, johon tuntuukin tunkevan joka vuosi niin paljon matskua, että jos nyt tekisin puutarhakirjan, se koskisi vain syyshortensioita, noita syyskesän puutarhan valtiattaria, joita ilman minulla ei voi olla puutarhaa. Vaatimattomuus kaunistaa, joten eikös niitä lajeja ala jo olla tarpeeksi...
Oih, miten ihmeessä eksyinkään Tahvosten sivuille ja sieltä löysin tällaisen ihanuuden: Hydrangea Panaculata 'Early Sensation'! Ihan henkeä salpaa moinen kauneus...  Miten niin vaatimattomuus muka kaunistaa!  Se kaunistaa kun rakastaa puutarhaansa ja tekee siitä entistä viehättävämmän vaikka sitten lisäämällä syyshortensioita sateenkaaren tuolle puolen unohtamatta köynnöshortensiaa.

Love
Leena Lumi

Puutarhakirjat Leena Lumissa

PS. Toivottavasti seuraavat puutarhakuvat ovat jo ruskakuvia vähän tähän tyyliin tai sitten tällaista
PPS. Tarina jatkuu, sillä Cherin blogissa Autuas olo on tämä ihanuus, Vanille Fraise, ollut jo viikko sitten. Tässä näkee erittäin hyvin, miten sironoloinen uutuus kaunotar on, mutta uskon, että tekee loppupeleissä kuitenkin suuria kukintoja, joten oksien vahvistamiseksi leikkaus tullee takuulla tarpeeseen. Lämmin kiitos Cherille tästä kuvasta, joka liittyy heti kun ehdin osaksi suurta syyshortensiatarinaani ♥

maanantai 25. elokuuta 2014

Eija Aromaa: Kallio. Tankoja

Olen jotenkin ollut aina ihastunut kirjastotäteihin. Kirjastotädit olivat läpi lapsuuden ja nuoruuden sellainen henkilöryhmä, jotka olivat kuin salaisia ystäviä, sillä he tiesivät, mitä luit, miten paljon luit ja mistä pidit erityisesti. Heillä oli myös aina tarjota lämmin hymy sekä kiehtovia lukuvinkkejä. Pienessä kotikylässä he myös pitivät huolen siitä, että kovana lukijana pääsin uutuuskirjajonoon ykköseksi eli heillä oli kirjavaltaa!

Olin aivan hirveän ilahtunut kun sain sähköpostia 'kirjastotädiltä', joka ei kyllä ole sanan perusmerkityksessä yhtään tätimäinen, kaikkea muuta, mutta kuitenkin kirjastovirkailija, joka merkitsee minulle aika paljon:

hei Leena!

kävin sattumalta sivuillasi kun etsin jotain muuta...kauniit sivut ja mielenkiintoisia kirjoja! olen kirjastossa töissä ja katsoin myös sillä silmällä ja siis hyvilläni. hurjasti olet lukenut ja jaksanut jakaa tietoja ja kokemuksia muille lukijoille, arvokasta! aika harvoin blogeista löytyy runoista mitään mutta sinulta löytyy. kiitos siitäkin.

kaikkea hyvää ja iloa bloggaamiseen ja muuhun elämään!

tervehtii

-eija (myös runoilijan roolissa)

Tästä alkoi sitten mielipiteiden vaihto tankarunoilija Eija Aromaan kanssa, jolta on vuonna 2013 ilmestynyt Kallio. Tankoja (ntamo 2013). Tankarunot olivat kovassa kurssissa omassa nuoruudessani ja muistan vieläkin ulkoa sekä japanilaisia että Sirkka Seljan tankoja. Olikin kiinnostavaa saada Eijan kirja, jonka olen nyt lukenut muutamaankin kertaan ja Hengitä sisko!  tanka on julkaistu jo sekä Lumissa että Lumikarpalossa, joka on runoblogini. Lisään runoon myös toisen säkeistön, jossa harmaa on puhallettu pois ja valo saa kaiken säihkymään: Käykää lukemassa!

Joku saattaa miettiä mitä on tanka? Se on vanhaa japanilaista viisirivistä ja tarkoille tavumäärille rakentuvaa runomuotoa, jota ainakaan minä en ole kohdannut vuosikausiin. Koska Eija laittoi tankakirjansa liitteeksi lehtileikkeen ikkuna -lehden sivusta, jossa Satu Grönroosin viikon vieraana Eija Aromaa jutussa Tankarunoilija saa inspiraation luonnosta, tiedän, että Aromaa siirtyi pitkästä vapaamuotoisesta runoudesta tankoihin ystävänsä ehdotuksesta. Ja näin hän Grönroosin haastattelussa:

"Ensin ajattelin, että muoto kahlitsee liikaa. Ihan kuin olisin laittanut sanoja vankilaan."

Jotain jäi kuitenkin itämään ja kokeiltuaan Aromaa syttyi tankalle:

"Innostuin niin, että ruokakaupassakin tavasin tankaa, se olikin kivaa."

Tästä innostuksesta sitten syntyi Aromaan esikoiskokoelma Kallio. Tankoja Eijan inspiraatiot syntyvät usein ympärivuotisen työmatkapyöräilyn tuloksena sekä runsaassa luonnossa liikkumisessa. Runo on tunnetila ja sitä on myös tanka, joten kun olen toistuvasti sanonut pitäväni luontoeroottisista runoista, minun tunnetilani luki Aromaata luontoeroottisena tankailijana. Mutta Kallion alku on muuta ja aika hauska:

1.
Voi hyvä Luoja
ota tavut pois päästä,
armahda minut.
Kaikki ruoka tankataan
- se ravitsee perhettä.

2.
Voi hyvä Luoja
ota tavut pois päästä,
armahda minut.
Teen ruokaakin tankaten
- lihon tolkuttomasti.

3. 
Sepelkyyhkyset
katsovat ikkunasta
kun minä tanssin
viuhkaten flamencoa
tankarunojen päällä.

Suosikkikirjailijakseen Eija mainitsee Kai Niemisen, runoilijan ja japanilaisen kirjallisuuden suomentajan. Sama täällä! Miten hauskaa, että sitten Eija kertoo toiseksi suosikikseen Bo Carpelanin, jonka proosa on minulle kauan ollut ilma, jota hengitän. Bon runouteen olen vasta matkalla...

Tämä on Eijaa:

Makaa nyt hetki 
aloillasi ja anna
minun painua
kuoppiisi joihin mahdun
niin ettei mitään jää pois.

Rommiruukusta
juopuneena keräilen
luumusatoa.
Tallennan kätkettyjä
kipuja kuin kiviä.

Kävelen pitkin
metsikön reunustamaa
tietä sinua
etsien kuin marjoja
pitkän talven varalle.

1.
Nousen kun kuulen
syksyn pimeän kutsun.
Yö vispaa pilvet
valkoiseksi vaahdoksi
kuin tarjoaisi latten.

Tilhien parvi
tien varren pihlajassa.
Minä tarjoan
punertavat marjani
huulillesi kun tulet.

Eijan tankojen tahdissa kuljemme kesästä syksyyn. Ihastelemme kirjan kaunista kantta, joka on Anna Ekströmin akvarelli, inspiroimme Aromaata vinkkaamalla kirjabloggaajien Kirjankansirunot -haasteeseen, sillä nehän ovat melkein kuin tankoja ja lopuksi:

Taivas räväyttää
väripaletin kirjon
mustalle yölle.
Ripustan revontulet 
koristamaan kotini.

Suosittelen♥

*****

Runokirjat Leena Lumissa

lauantai 23. elokuuta 2014

ennen kuin horsma ehtii kukkaan...

ennen kuin horsma ehtii kukkaan
alkaa kesän hiljaisuus: yö huokaa
     jää sitten henkeään pidättäen odottamaan
          että edes yksi lintu sanoisi vielä jotakin

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)
kuva Pekka Mäkinen

perjantai 22. elokuuta 2014

Syyshorternsioiden aloitellessa blondi korallinpunaisessa osa 2

Syyshortensiat vasta aloittelevat eli ovat minusta noin puolivälissä uhkeuttaan, mutta otetaan niitäkin jo mukaan ja sen lisäksi jatkoa juttuuni Blondi korallinpunaisessa, joka on yleisön pyynnöstä. Ensimmäisessä jutussa ei kuulemma näkynyt kunnolla helma eikä se, miten tuo leningin liehuke on kiinnitetty. Sitä ennen kuitenkin minun ensimmäinen iPadilla ottamani kuva
Syyshortensian kukka kuin joku merenpohja korallikasvi. Pidän hortensioissani myös limevaiheesta ja odotan sitä tänä vuonna tosi innokkaana myös köynnöshortensioihin tai edes yhteen niistä, kuten kävi viime vuonna. Kuvaaminen iPadilla on aika helppoa. Kaikki tämän sarjan kuvat on otettu kolmella eri kameralla, joista yksikään ei ole järkkäri.
Vaikka viime vuonna jättimäisten hortensioidemme tieltä kaadettiin iso hopeakuusi, ovat sateet tai joku muu pidätelleet vielä kukintoja eli osa on vielä kuin helmiä.
Ihana, ihana leninki. Kun kävelin ystävän juhlissa pihalle katettujen pöytien välissä, lisäosa oli kuin punaista tulta, joten tällä asulla ei hukuta tapettiin.
Perhosmainen liehuke ei peitä vartaloa, sillä sitä on takana vain näin vähän. Asu on päällä kuin tuulta, sillä se ei purista eikä krinnaa mistään kiitos mahtavan leikkauksen sekä tietysti joustavan materiaalin.
Minä syyskesän murroksessa montaa mielessäni kantaen...
Rakas vanha piironki, jota on tullut blogiini yli viiden vuoden aikana kuvattua aina pääsiäisestä jouluun ja onhan minua kuvattu tämän edessä lehteenkin...Valo tulee tähän just kuten pitää.
Pari tuntia sitten kuvatut hortensian kukinnot ovat vielä pieniä ja hennon hento punerrus on vasta kuin aavistus.
Aika iso ero tähän parin vuoden takaiseen ja kyseessä siis sama pensas koko ajan. Leena Lumin puutarhasta löydät lisää hortensioita, mutta olen järkännyt myös Let's have hydrangea party -taulun. Minulla ei voi olla puutarhaa ilman syyshortensioita.
Saihan Lumimies minut nauramaan kun aikansa temppuili...Saan kyllä nauraa aika usein;) Minun mielestäni miehen pitää olla hauska, älykäs, jännittävä ja turvallinen. No, mistä nämä määrittelyt nyt tulivat? Ehkä siitä, että Omavaltaista menettelyä ei jätä heti rauhaan.

Toivotan kaikille ihanaa elokuun viikonloppua ja lähden nyt tekemään kaalilaatikkoa!

Love
Leena Lumi

Mysteriet

torstai 21. elokuuta 2014

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta

Ester meni aivan voimattomaksi katsoessaan Hugon liikkeitä ja ajatellessaan, miten aistillisen täytyy olla jokaisen, joka näkee kauneutta sateessa seisovissa ihmisissä. Eikö hän ollutkin koko elämänsä etsinyt juuri sitä?

Lena Anderssonin teos Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta (Egenmäktigt förfarande – en roman om kärlek, Siltala 2014, suomennos Sanna Manninen) pyöri sitkeästi, kuin jotain viestien, luettavien kirjojen pinossa yöpöytäkirjahyllylläni. Otin sen sijaan kuitenkin lukuun erään kauan kaivatun romaanin, todellisen tiiliskiven, mutta jokin häiritsi keskittymistäni: Kuin kärpänen olisi surissut ja halunnut herätellä minua. Tartuin sitten Anderssonin teokseen lukeakseni ensimmäisen ja ehkä vielä toisenkin sivun ja kun pääsin tähän

Kun Ester Nilsson oli kahdeksantoistavuotiaana ymmärtänyt, että elämän perimmäinen tarkoitus oli tylsyyden torjuminen, ja tähän pyrkiessään löytänyt omin päin kielen ja ajattelun, hän ei ollut sen koommin ollut tyytymätön, tuskin edes alakuloinen. Hän jatkoi uutterasti maailman ja ihmisten ominaislaadun tutkimista. Filosofian opinnot...

ja tähän

Esterhän karttoi tylsyyttä, oli aina karttanut. Hän kärsi mieluummin kuin ikävystyi, oli mieluummin yksin kuin puhui joutavia seurassa. Ei hänellä ollut mitään jutustelijoita vastaan, he vain veivät liikaa voimia. Joutavien puhuminen...

luin kunnes kirjan viimeinen sivu oli luettu eli sudenhetkeen. Sille ei vain voi mitään, että jotkut kirjat ovat kuin itselle tarkoitettuja tarinoita, vaikka lopulta Ester tarjosi minulle lukijana paljon enemmän uteliaan tarkkailijan kuin häneen samaistuvan henkilön roolia. Samaistumista koen vain tuossa, että olen jo teinistä miettinyt liikaa elämän tarkoitusta ja kun siihen uppoaa oikein syvälle, tajuaa jossain vaiheessa, että ainoa keino selviytyä on torjua tylsyys ja mikään muu ei siinä auta niin hyvin kuin kirjoittaminen, lukeminen ja suuri intohimo. Niistä kaikista kertoo Omavaltaista menettelyä. Ja miten se sen tekee, on miltei uskomatonta: Kirja on sitaattijuhlaa, se kertoo maanisesta rakkaudesta ja rakkauden moraalista sekä sen puutteesta, rakkauden itsekkyydestä ja ennen kaikkea tiestyti siitä, millaiseen omavaltaiseen toimintaan saatamme pudota kuvitellessamme olevamme syvästi rakastuneita ja luullessamme intohimon kohteen olevan samassa tilassa ja ellei hän ole, katsomme hänen olevan sen meille siitäkin huolimatta velkaa.

Erittäin tyylikkäästi tarinan juoni on kuulaan selkeä ja henkilöitä vähän, jolloin sanoman syvyys korostuu. Ester Nilsson on runoilija ja esseisti ja käy täyspäisestä hyväuskoisessa maanisuudessaankin. Hän on vakituisessa parisuhteessa, mutta siitä hetkestä kun hän tapaa taiteilija Hugo Raskin, saatuaan toimeksiannon tehdä tästä esitelmän, kaikki muu katoaa ja mikään entinen ei ole enää mitään. On vain mies, joka on hänen ihmisparinsa. Mies, joka näkee kauneutta sateessa seisovissa ihmisissä. Mies, jolle mikään pieni ja arkinen ei ole mitään, kuten ei Esterillekään. Ester jo kuin elää heidät parina, jotka ovat ainoat ymmärtämään toistensa ylevää syvällisyyttä, sillä mikä onkaan tympeämpää kuin puhua joutavia pinnallisessa seurassa, jos voi sen sijaan jakaa elämän älykkään miehen kanssa ja tietää ikuisesti kuuluvansa hänen kanssaan yhteen.

Mikä sitten olisi tämän herkullisen tarinan sanoma? Vaikka tämä:

Älä uskottele toiveikkaalle mitään, minkä takana et seiso!

Hugo Rask rikkoo kuitenkin tätä sääntöä, sillä tajuamattaan tai tahallisesti, hän harrastaa Ester Nilssonin kanssa lihallista yhteyttä yhtä kertaa enemmän, jolloin toiveikas saattaa katsoa jonkinlaisen esisopimuksen laadituksi, kuten tekee tarinan Ester. Hienosti Andersson rakentaa Esterin persoonaa niin, että vaikka koemme osin farssin piirteitä, voimme myös ymmärtää Esteriä ja mikä tärkeintä: Ester saa säilyttää arvokkuutensa. Hän pääsee jopa koston makuun, jolloin löytää Hugon vähäpätöisyyden ja ryhtyy tietty toimiin saattaaksen asian muidenkin tietoon. Hugon suojus kuitenkin kestää, sillä hänellä on avustajajoukkonsa ja ennen kaikkea outo piittaamaattomuutensa, jossa hän jopa valehtelee sekä leikkii kissa ja hiiri –leikkiä, maailman julminta parisuhdepeliä, jossa toinen vetäytyy, kun rakastunut lähestyy, mutta alkaa houkutella, kun loukattu olisi jo ymmärtämässä vetäytyä. Ester ei ole tyhmä, sitä hän ei ole, joten hän olisi ymmärtänyt ellei hän olisi ollut niin täynnä tuskaa, pettymystä, kiukkua, sanoja, toivoa, epätoivoa, että hänen mahdolliset havaintonsa jäivät tämän kaiken varjoon. Hugon lainatessa hänelle DVD:n, miten se olisikaan voinut olla mikään muu filmi kuin Kaasuvalo! Hugo on vallankäyttäjä. Hän on jättäjä, joka on valmis. Mutta hän on valmis, kun hänelle niin sopii!

Viiltävän älykästä ja oivaltavaa!

Voimakas ahdistus kesti muutaman päivän. Ester virui uuden asuntonsa lattialla ja uikutti.
Sitten yhdessä yössä tuli muutos, puut suhisivat uudella tavalla, ilmassa oli unohtunutta kirpeyttä. Syksy oli lähettänyt ensimmäisen tunnustelijan.


....harmoniset kotiutuisivat kesäpaikoistaan ja yksinäiset olisivat taas vähemmän yksinäisiä.

tiistai 19. elokuuta 2014

Kate Morton: Hylätty puutarha

Linusin henki salpautui. Hän räpäytti silmiään ja katseli kuinka Georgiana käänsi päätään hitaasti ja katsoi suoraan häneen. Moneen muuhun tieto, että häntä katseltiin, olisi vaikuttanut näkyvästi, mutta Georgiana oli täysin luonteva. Hän näytti katsovan kameran läpi suoraan Linusin silmiin. Silmät olivat yhtä myötätuntoiset kuin silloin, kun sisar oli monta vuotta sitten katsellut hänen itkuaan. Linus painoi valokuvauskoneen nappulaa sen kummemmin ajattelematta. Hänellä oli valta vangita kuvaan Georgianan täydelliset kasvot.

Kate Mortonin Hylätty puutarha (The Forgotten Garden, Bazar 2014, suomennos Hilkka Pekkanen) on teos, jota olen odottanut todellakin kuumana. Nähdessäni edelliskeväänä eräässä salzburgilaisessa kirjakaupassa paljon Mortonin teoksia upeistakin upeimmilla kansilla, sekosin niin, että unohdin kuvata pöydälle kauniisti asetellut kirjat, jotka olivat kuin ovia tarinoiden poluille, niille, joissa salaisuudet pakenevat varjoihin, muistot kuiskivat joka risahduksessa, vaikka vain oksa olisi katkennut, lintu narahtanut. Osasin odottaa Mortonilta Paluu Rivertoniin kaltaista vetävää lukuromaania, joka mieluusti saisi viedä minut menneen maailman brittiläisyyteen, mutta osasin odottaa Mortonilta myös ripausta ennalta-arvattavuutta ja sitä rantahiekkaan piirrettyä viivaa, jossa tarina voisi jäädä joko hieman romanttiskepeäksi, niin kepeäksi, että jo seuraava aalto pyyhkisi sen pois, tai sitten: meri huuhtoisi kaiken, salaisuudet, sukupolvet, surukorut, petokset, kiintymykset, vihan, hylätyn puutarhan patsaan ja kaiken jälkeenkin hiekassa olisi jälki. Jälkiä. Olisi monta viivaa, jotka kauniisti kaartuen olisivat osa Lontoossa vuonna 1913 julkaistua Eliza Makepeacen kirjoittamaa, kauniisti kuvitettua satukirjaa, osa Elizan ja hänen sukunsa salaisuutta, sitä joka alkoi Viiltäjä-Jackin Lontoosta ja päättyi Brisbaneen vuonna 2005 vain jatkuakseen sieltä edelleen erääseen rantataloon ja sen hylättyyn puutarhaan. Unohtumaton tarina!

Hylätyn puutarhan kertomus alkaa purkautua helteisessä Australiassa, kun eräs tyttö, Nell, saa kuulla syntymäpäivänsä iltana isältään Hughilta, että hän ei ole vanhempiensa oma tytär, vaan tavallaan löytölapsi. Hugh odottaa ehkä muuta, mutta tuona läähättävän kuumana Brisbanen iltana hän saa nähdä, miten heidän rakas tyttärensä särkyy palasiksi yhdessä hetkessä. Tämän jälkeen mikään ei ole enää kuin ennen ja sitä kautta myös koko tarinasta tulee välähdyksiä ja sipraleita, särjetty ruukku, joka jonkun on koottava ehjäksi, hylätty puutarha, jonka on löydyttävä, että Nell ja niin moni muu hänen lähellään selviää läpi vaarallisen sokkelon sinne, missä on sateenkaaren pää.

Minulle Hylätty puutarha olisi ollut aivan Paluu Rivertoniin veroinen ellen olisi noin yli puoleen väliin kirjaa asti joutunut miettimään, missä nyt ollaan? mikä aika? mikä maa? kenestä on kysymys? Rivertonissa kuljetettiin kahta aikatasoa yhdessä maassa ja yhtä kertojaa. Hylätyssä puutarhassa on nopeassa tempossa vaihtuen kolme maata, monta paikkaa, useita kertojia ja vuodet menevät tiuhassa tahdissa Lontoo 1913, Brisbane 2005, Maryborough 1914, Lontoo 2005, Tregenna 1975, Blackhurstin kartano 1907...Olin jossain vaiheessa pettynyt omaan kokemukseeni siitä, että näin vaativa rakenne ohensi henkilökuvauksia. Se harmitti etenkin siksi, että mukana on todella kiinnostavasti rakennettu henkilögalleria pitkältä aikajänteeltä ja he kaikki liittyvät tavalla tai toisella Blackhurstin kartanoon ja etenkin rantataloon, jonne vie polku vaarallisen sokkelon kautta. Onneksi sain kaikki tärkeimmät ihmiset iholleni hiukan yli puolen välin ja pääsin nauttimaan seitsemänsataa sivuisesta kirjasta täysillä.

Kirja on hyvin juonivetoinen kartanoromaani, jota voi lukea laadukkaana lukuromaanina keskittyen vaikkapa Kirjailijattareen, josta en voikaan kertoa enempää, sillä Blackhurstin salaperäisyys tarttuu... Suorastaan tekisi mieli tehdä vanha kunnon dekkaritemppuni ja hiukan johdatella harhaan, mutta sen sijaan kohdistankin lukijan huomion Blackhurstin kartanon ontuvaan isäntään Linukseen, joka harrastaa valokuvausta ja kuvaa kaikkein mieluiten sisartaan Gerogianaa. Mutta sitten Georgiana katoaa ja...tapahtuu muuta:

Eliza. Hän salli sanan paeta huuliltaan ja asettua parran kiharoihin. Huulet vapisivat ja iho tuntui viileältä.

Hän aikoi antaa Elizalle lahjan. Jotakin mikä saattaisi tämän kiitollisuudenvelkaan. Jotakin mistä hän tiesi Elizan pitävän kovasti, sillä kuinka tyttö voisi olla pitämättä siitä, mihin hänen äitinsä oli ollut niin syvästi ihastunut.

Linus on lähtökohtiensa summa, sitä, miksi hänet tehtiin, mutta jotain meni pahasti pieleen...ehkä sokkeloyönä tai sitä ennen, mutta omalla tavallaan hänkin kykeni kostoon...

Rivertonissa parhautta oli suosikkiaikani, jossa varmaan olen elänyt jossain elämässäni: Sotien väliset vuodet. Hylätyssä puutarhassa minut vangitsi sumuinen, likainen, vaarallinen Lontoo 1900, se Lontoo, jossa pieni Eliza leikkii Sammyn kanssa Viiltäjää samaan aikaan kun sumusta hermostuneet hevoset vauhkoontuvat ja Thamesin liejun haju sekoittuu sumun rikin katkuun. Se Lontoo, joka teki hetkessä Elizasta vain ihmisen puolikkaan ja hänen sielustaan ikuisesti valolta suljetun huoneen.

Hylätty puutarha on kuin F.H.Burnettin Salainen puutarha aikuisille. Samaa on kuvio: köyhä, terve lapsi, joka tulee vauraaseen taloon, jossa pimennettyjen verhojen takana viettää ikäviä päiviä heikko, sairas, rikas lapsi. Hylätty puutarha vain kasvattaa yksinäisinä vuosinaan muurien takana piilossa niin vahvoja juuria, että yksikään, joka puutarhan löytää ei voi sen taikaa vastustaa. Ei vaikka asuisi Australiassa! Siinä missä Paluu Rivertoniin oli sisarkirja, Hylätty puutarha kantaa mukanaan tarinaa useamman sukupolven naisista, välillä toisensa kadottaneista, mutta ei koskaan periksi antaneista. Kyseessä on sukupolvi- ja kartanokirja, jonka kirjailija Kate Morton kirjoitti oodiksi kaikille lastenkirjailijoille, joiden teoksia saamme kiittää elinikäisestä intohimosta kirjoihin ja lukemiseen.

Hän tunsi tien. Hän muisti. Hän oli käynyt siellä ennenkin.

Valoa edessäpäin.. Hän oli melkein perillä.

Sitten, äkkiä varjoista ilmestyi valoon hahmo. Kirjailijatar, joka ojensi kättään. Hopeanheleä ääni: 

”Olen odottanut sinua.”

”Missä minä olen?”

”Olet kotona.”


Syvään henkäisten Nell seurasi Kirjailijatarta kynnyksen yli kauneimpaan puutarhaan, jonka hän oli milloinkaan nähnyt. 


*****

Australialinen Kate Morton opiskeli Lontoossa draamaa ja puheviestintää, kunnes päätti palata Australiaan ja aloittaa kirjallisuuden opinnot. Paluu Rivertoniin ilmestyi 2011, ja Hylätty puutarha on kirjailijan toinen suomennettu romaani. Lisäksi häneltä on julkaistu teokset The Distant Hours ja The Secret Keeper.

Kate Mortonin kaikki neljä romaania on palkittu Australian kirja-alan arvostetulla Vuoden romaani -palkinnolla, ja niiden käännösoikeudet on myyty 38 maahan. Maailmanlaajuisesti Mortonin kirjoja on myyty huikeat 7,5 miljoonaa kappaletta. Kirjailija asuu Brisbanen lähistöllä miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. 

kirjailijakuva Gillian van Niekerk

*****

Hylätystä puutarhasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja, Karoliina ja Sonja

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Joka elokuu...

Joka elokuu olen Bessun eli Annen kanssa istunut tähän pöytään. Joka elokuu olemme käsitelleet menneet ja tulevat. Joka elokuu olemme syöneet kuin suuriruhtinattaret Siinä Yhdessä  Paikassa ja myös tietysti nauttineet hyvistä viineistä. Joka elokuu aloitamme kuin uuden ajanlaskun, käsittelemme murroksia, katsomme toisiamme silmiin ja
nauramme niin kuin nauretaan hänen kanssaan, vain hänen, jonka kanssa on myös itkut itketty. Luin jostain, että syvin luottamuksen osoitus ystävyydestä on, kun voi itkeä toisen nähden. Minä olen surun hetkellä kuin simpukka ja sulkeudun vaarallisesti, mutta Bessun kanssa olen itkenyt muutamat tragediat puhtaiksi. Bessun kanssa on, kuten sanoo Pam Brown: "Vanhoilla ystävillä on mukavaa yhdessä - ei kilpailua, ei teeskentelyä. He kasvavat läpi elämän täsmälleen samaa vauhtia."
Me jaamme niin paljon...hevoset, koiruudet, lukemisen, alpit, Salzburgin, mielettömän rakkauden kotisaareeni, joka on ollut myös Bessun kotisaari aikanaan, sama vahva kyky empatiaan, sama hullu huumori, joskus levottomia tuhkimoita, joskus kaksi villiä, jotka tanssivat harjukaupungin kadulla kun soi Mamba ja Lauantai-ilta. Jopa karaokeen B. on saanut minut vokoteltua...Oi, sen haluan unohtaa! Välillä nauramme itsellemme enemmän kuin millekään muulle. Tosipaikan tullen toinen saapuu kuin tähdenlento ja siitä säihkeestä ovat saaneet osansa myös lapsemme.
Nyt kun iso murros iski minuun, päätimme viettää tapaamisen meillä hyvin rennoissa merkeissä eli emme laittaneet edes ruokaa, vaan Bessu toi pizzat ja minulla oli määrä olla olutta kylmässä, vaikka en sitä yleensä edes nauti kuin Savonlinnassa muikkujen kera. Ehkä tämä oli nyt myös sitten meidän tämän suven Savonlinna. Marimekon Kevätleikki-kuosi pöytäliinana ja sitten vain
paras ystävä istumaan pöytään ja murroskäsittely alkakoon. Huomatkaa, miten terassimme alkaa olla ruokakatoksen kohdalta kuin lehtimaja....eli jos tulee hyvä ruska, lupaan kuvia. Tässä viime vuodelta
Kuten täällä lupasin, meillä oli pizzaa ja
olutta, joka nyt just tässä kuvassa näyttää maistuvan tölkistä suoraan paremmalta kuin lasista. Mitä väliä: Tämä on meitä! "Kasa CD-levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaa ikkunaan. Ystävyys." (Pam Brown) Unohdinko kertoa, että olemme kaksi maailman jouluhulluinta. Minä kannan joulua sydämessäni kautta vuoden ja hyräilin kerran helteellä marketin hyllyjen välissä ajatuksissani joululaulua. Siihen joku herra, että 'kuulostaapa hauskalta näin suvella'. Hävetti! Herrahenkilö vain nauroi. Bessu oli nähnyt järkyttävän painajaisen: Hän oli muka voinut unohtaa joulun. Viimetipassa hän sen sitten muisti, mutta ei ehtinyt ostaa kellekään lahjoja, paitsi lapsenlapselleen ruman, ikikestävän haalarin. Hän heräsi painajaisesta kasvot kyynelistä märkinä, mutta todella helpottuneena eli se paha olikin vain unta ja joulu turvallisesti tulossa, sillä onhan vasta elokuu.
Jälkiruoaksi nautimme suven viimeisiä mansikoita kera mansikkakuoharin. Piti katsoa elokuvia, niitä uusia, joita täällä esittelin, mutta ei me raaskittu. Me juteltiin ja juteltiin. Saunottiin ja sitten istuttiin puutarhassa vilvoittelemassa. Hyvä keskustelu, hyvä hiljaisuus, siitä tuntee ystävän. Ilta putosi ja palasimme terassille. Nautimme loput pizzat kera viinin kynttilän valossa elokuun hellässä pimeässä. Oli aivan hiljaista. Lintukaan ei narahtanut. Viimeinen valo laskeutui Päijänteeseen ja istuimme aamuyhteen jutellen lämpimät fleecepusakat päällä. Suussa maistuivat naurun ja yön dolce irlantilaisin maustein. Murros tuli käsiteltyä ja menimme nukkumaan entistä vahvempina ja se uni oli hyvää ja syvää.
Se, mikä oli casen tulos, tulee ulos kahdessa osassa: Toinen osa tänä vuonna ja toinen ensi vuoden kesäkuussa. Ei mitään vakavaa, sillä tiedättehän, että jaan kanssanne käytännössä melkein kaiken ja vakavat ladataan heti.

Toivon kaikille yhtä tosi, tosi hyvää ystävää. Minäkin olen aika herkkähipiäinen (hitsi!, myönsinkö tämän todella;), mutta yhdyn taas Pam Brownin sanoihin: "Vain ystävä saa sanoa: Minähän sanoin sinulle."

Muistattehan tämän nutun, jonka mm. ostimme kevään 2013 matkallamme. Eräs nuori nainen odotti silloin vauvaa ja nyt
Bessu on Oma! Kuvassa isoäiti 40+ ja tyttärentytär Alexandra.

Joka elokuu...

Love
Leena

Feeling Good
Railin mainion kommentin yllyttämänä en voi olla julkaisematta tätä kuvaa, jonka olen vienyt tiedostooni nimellä 'Bessu ja minä sitten joskus...' Waude, kun miettii, että olisi vielä villi ja hulvaton, nauraisi niin, että vedet silmistä juoksee, vaikka mittarissa olisi vuosia mitä, se vasta olisikin jotakin!

lauantai 16. elokuuta 2014

Hengitä sisko! Puhalla pimeyttä...

Hengitä sisko!
Puhalla pimeyttä pois,
katso miten se
liikahtaa ja loittonee
harmaan eri sävyissä.

Hengitä sisko!
Vedä valoa sisään
ja se valloittaa
sinut säihkymään sätein
kauniina ja kirkkaana!


- Eija Aromaa -
Kallio (ntamo)
kuva Pekka Mäkinen

torstai 14. elokuuta 2014

Murrosta ilmassa ja sielussa

Vaikka kesä on ollut niin suurenmoinen, että kuin pelkkää uintia, mansikoita, mustikoita, vadelmia ja tunnelmailtoja, niin siihen on mahtunut myös elokuvia. Sunnuntai-iltana katsoimme Polanskin Carnagen, joissa pääosissa Kate Winslet, Jodie Foster, Christoph Waltz ja John C. Reilly. Tilasin filmin innoittuneena Roman Polanskin elämäkerrasta. Filmi on ns. pienen tilan elokuva, joihin minulla on suuri viehtymys alkaen Viettelysten vaunusta Taylor-Burton -pariskunnan huippusuoritukseen leffassa Kuka pelkää Virginia Woolfia? ja monta, monta muuta. Carnage täytti odotuksemme kuten varhemmin kesällä katsomamme
Polanskin Katkera kuu (Bitter Moon), jonka toisessa naispääosassa ohjaajan vaimo Emmanuelle Seigner ja toisessa Kristin Scott Thomas. Miespääosissa Peter Coyote ja Hugh Grant. Ei mitään ihan peruskauraa ja sehän ei sitten olisikaan Polanskia, jos se olisi tylsää...
Kolmas elokuvamme oli August: Osage County, jossa minun mielestäni Meryl Streep tekee elämänsä roolin. Vastanäyttelijänä mm. Julia Roberts.
Kollasin näissä oudoissa tuulissani kevään postauksia ja huomasin kirjoittaneeni todella paljon puutarhastamme ja nyt en pitkään aikaan mitään. Olen vain ollut ja nauttinut suvesta. Tässä yksi niistä kolmesta varjoliljasta, joiden piti näyttää tältä
Yläkuva kirjasta Hehkuvat sipulikukat. Onneksi, onneksi olin laittanut puutarhapäiväkirjaani muistiin, mistä olin tyyriit juurakot tilannut. Otin toimittajaan yhteyden ja minulle luvattiin uudet valkoiset tilalle heti kun on oikea istutusaika. Eilen oli ilmassa ripaus syksyn aromia ja niinpä raivasimme japanilaiseen rinteeseen tilaa pienille sipulikukille eli atsaleat saavat läheisyytensä vain scillaa ja muscaria sekä akileijoja, iirikset (Iris Sibirica) siirtyivät lehtoon. Tänään satoi syksysti, ja niinpä muistutan teitä myös Saila Roution kirjasta Kukkia Sipuleista. Kohta, kohta niiden aika on...
Kesä jatkuu vielä, kesä, sillä ripaus syksyä muutamissa päivissä on vain kuin sahramia, joka maustaa kaiken paremmaksi. Yksi traditio, jonka Bessun kanssa yleensä vietämme jo kesäkuulla tapahtuu nyt viikonloppuna, sillä nautimme aluksi mansikoita ja mansikkakuoharia, jotka hän tuo aina tullessaan. Mitä muuta meillä on, voisi olla vaikka
kantarelli-pinaattifrittataa, sillä nyt saa jo kantarelleja kiitos viime päivien sateiden ja ollaan tätä jo nautittukin. Voisi myös olla

limettigraavattua siikaa, mutta ei ja ei, me ollaan päätetty pitää täysin ruoanlaitosta vapaa viikonloppu ja aiomme nauttia mm. Säynätsalon Aalto Pizzerian jättimäiset ja erinomaiset pizzat. Se varmaan jo riittäisikin, mutta lisäksi on vielä jotain pientä herkkua, sillä tarvitsemme paljon energiaa verkkariviikonloppuumme, jolloin uimme, saunomme ja käsittelemme murrosta. Miten minusta niin usein tuntuu, että vuosi, uusi jakso alkaa elokuusta, mutta alkaako se varmasti. No alkaa se, tai ainakin viimeistään tulevasta viikonlopusta!
Jos joltain muultakin tulevat 'uudet perunat' jo korvistakin ulos, niin sitten vain kehiin katkarapusalaattia ja patonkia. Viime viikonloppuna meillä oli sellaista ihmettä kuin grillattua pihviä, veneperunoita grillissä valmistettuna ja tomaattisalsaa, joka on oma nopsempi muunnelmani capresesta eli kaikki samoin kuin tomaatti-mozzarellasalaatissa, mutta tomaatit ihan pieniksi ja juusto jää pois. Kynnys syödä useammin takuuvarmaa hyvän kolestrolin lisääjää madaltuu, kun ei aina tarvitse muistaa ostaa just sitä oikeaa mozzarellaa kotiin. Basilikaahan nyt kaikilla lienee puutarhassa jossakin. Perunat lohkoimme veneiksi, marinoin niitä puolen vuorokautta seoksessa, jossa öljyä, paprikajauhetta, suolaa ja runsaasti valkosipulinkynsiä paloina. R. valmisti ne sitten foliovuossa grillillä ja pakko myöntää että maistui, kun vielä löysimme lihalle sopivan punkun.
Kohti suurta murrosta nosti taas pintaan mustan huumorini, joka on sitten niin mustaa että en sanotuksi saa. Päätin ensin, että yllä oleva kuva saa päättää murrosviestini, mutta haluankin päättää siihen kuvaan, joka elokuun iltoina loistaa terassipöydällämme pimeän jo pudottua, mutta toki otamme musiikin leffasta August: Osage County:
Tunnelmallista elokuun viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

Last Mile Home

maanantai 11. elokuuta 2014

Silvia Avallone: Teräs

Minkälaista on kasvaa vuokrakasarmissa, kun seinistä putoilee laastinkappaleita ja asbestia pihalle, jolla lapset leikkivät huumeita myyvien nuorten ja haisevien vanhojen ämmien seassa? Millainen maailmankuva syntyy paikassa, jossa ei mennä lomalle, ei käydä elokuvissa, ei lueta lehtiä eikä kirjoja, ei tiedetä eikä halutakaan tietää mitään muusta maailmasta?

Kiljuvia kakaroita juoksenteli pihalla. Sen toisella puolella olevassa talossa naiset olivat jo aloittaneet lounaan valmistamisen. Tomaattikastike alkaa kiehua kattiloissa jo puolessa välissä aamupäivää. Annan katse harhaili pihalla palloa potkivien lasten suuntaan. Eräällä parvekkeella nuori pariskunta riiteli, mies potkaisi ruukkua, jossa kasvoi basilikaa.

Kaiken yllä huikean kirkas taivas.

Silvia Avallonen esikoisteos Teräs (Acciaio, Minerva 2014, suomennos Taru Nyström) vie meidät toscanalaiseen rannikkokaupunkiin Piombinoon, jossa vuokrakasarmit ovat rakentuneet terästehtaan, Lucchinin ympärille. Vastapäätä kimaltelee saavuttamoton Elban saari, jonka loma-aikaan kansoittavat rikkaat turistit, mutta heilläkin, tehtaan väellä on oma rantansa, jossa nuoret hurjat uhmaavat keskipäviän kuumuutta, esittelevät kehittyviä vartaloitaan, leikkivät uusia leikkejään, odottavat kuumasti täyttävänsä neljätoista vuotta, jolloin käyvät melkein aikuisesta, sillä työläisten lapset hyppäävät suoraan lapsuudesta aikuisuuteen, ei ole aikaa hitaaseen kasvuun, vaan moni on aviossa jo kuusitoista vuotiaana, lapsia syntyy ja tehdas tarjoaa työtä sukupolvesta toiseen miehille, jotka aloittavat kuuman teräksen maailmassa teineinä ja tulevat sieltä ulos vanhoina ukkoina.

Silvia Avallonen kirjan keskiössä ovat sydänystävät Anna ja Francesca, 13-vuotiaat tytöt, tumma ja vaalea. He elävät vielä siinä rajalla, jossa oman vartalon muutokset huumaavat, muita ei nähdä, vain oma ja parhaan ystävän kauneus. He elävät maailmassa, jossa rumat samanikäiset toivovat kuolevansa ja siksi he eivät edes tervehdi rumaa Lisaa. Anna vielä voi sen säälistä tehdä, mutta Francesca näke vain Annan, hymyilee vain Annalle. Iltapäivän kuumuus on saanut aikuiset vetäytymään sisälle ja sulkemaan ikkunoiden teräskaihtimet. Enää yksi kaihdin on avoinna:

Enrico etsi hellittämättä tyttärensä vaaleita hiuksia aaltojen seasta.

Käsivarsien, rintojen ja säärien sekamelskassa Enrico sai rajattua kiikarinsa linssiin Francescan ylävartalon. Hän tarkensi kuvan ja tuijotti valppaana kuin saalistava eläin meressä kieppuvan vartalon liikkeitä.

Tytöllä oli pyöreä takapuoli, jota kenenkään ei pitäisi milloinkaan saada katsoa. Hiestä läpimärkä Enrico kuitenkin katsoi...

Silvia Avallone kuvaa meille Italiaa, joka on kaukana matkayhtiöiden mainoskuvista. Vain aurinko on sama. Tässä maailmassa hiilipöly tunkeutuu keuhkoihin, putket jytisevät ja kuuma teräs hohkaa vieläkin kuumempana. Valtimot jyskyvät  tehtaan tahtiin, mutta tästä maailmasta Anna pitää, tännehän katsoo kuuluvansa, täällä on hänen väkensä, hänen perheensä ja rakas Alessio-veljensä. Hän on tottunut siihen, että pikkulapset pissaavat kerrostalojen sisärapuilta alas, hän huomaa, miten aikuiset läpsivät lapsia, miten miehet hakkaavat vaimojaan ja vaimot silti jäävät, eikä hän mieti, miksi. Hän elää tässä ja nyt Francen kanssa ja kaikkea rytmittävät piazzalla palloja vasten auton peltejä potkivat lapset, nuorten miesten katseet ja vihdoin myös kosketukset, sillä nyt on menossa erilainen kesä: Hyppy lapsuudesta aikuisuuteen. Edes Anna ja Francesca eivät voi kuvitella, miten erilainen kesästä tulee ja keitä he ovat kun ensimmäiset syksyn merkit saapuvat ja Elban saari tyhjenee turisteista. Elba, jonka vanha etruskinkielinen nimi oli ollut Ilva ja joka oli jonkun aikaa ollut myös terästehtaan nimi...kertoo Elena kerran rakastelun jälkeen Alessiolle. Alessiolle, joka kello seitsämän aamulla, 3. kesäkuuta 2002 työstää 19,6 tonnin painoista sulatuskattilaa, sitä, jota hän nostelisi ja siirtelisi keskipäivään asti ja menisi sitten...

Alessio hikoili ja hengitti lyijypölyä. Mielessään hän kirosi jokaisen niistä tuhannestaviidestäsadastakolmestakymmenestäkahdeksasta asteesta, lämpötilan jossa metalli sulaa. Hänen ohitseen kulki kuumuuttaan hehkuvia säiliöitä...

Sanon suoraan, että Teräs on pelottavan täydellinen esikoisteos. Kaikki on tasapainossa: Toivo ja pettymys, rakkaus ja viha, halu jäädä ja halu lähteä. Tarina kulkee kuin sukellus mereen: Kun sukellat, koet euforian, sitten pohjaimu ja nousu, jossa näet valon jo ennen pintaan nousua. Suru ja ilo ikuisessa syleilyssään on tämä loistava kirja, elämän valse triste, joka houkuttaa ihan vähän myös kyynelehtimään...

Muistatko, Cri? Muistatko, kun satoi lunta? Oliko se vuonna 1994 tai 1995? Mieletöntä sinä sanoit, valtavasti lunta! Kuinka vanhoja me oltiin silloin? Viidentoista, korkeintaan kuudentoista. Ja sinä...

Maa oli lumesta valkoisena. Kumpikaan ei ollut koskaan ennen nähnyt lunta. Kokaiini oli meille tuttua mutta lumi ei. Ale, ota lunta käteesi ja katso sitä! Katso, mitä siellä näkyy!

Ranta oli valkoisena, lumihiutaleita oli hiuksissa ja kulmakarvoissa. Meitä ei paleltanut. Hiljainen valkeus pehmensi äänet ja peitti ne alleen. Kuin eri maailma.


En näe...

******

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Mari A.  Krista  ja Annika